Ihan ensiksi, pyydän anteeksi kaikkia kirotusvihreitä ja ajatusoksennuksia. Tapani vastaisesti kirjoitan tämän tekstin suoraan vuodatuksen editoriin, enkä edes aio käydä sitä läpi.

Postaukseni aihe on tilanteeni päivitys - ihan vaan siltä varalta että teistä rakkaista joku vielä pitää bloginrankaani edelleen listallaan.

Eli tällä sitten mennään:
Onnistuin löytämään sopivan asunnon ja muutin pois yhteisestä kodista. Oma koti tuntui heti hyvältä ja tiesin tehneeni oikean ratkaisun. Joskus exä saa minut itkemään yhdellä lauseella, joskus se vaati häneltä pidemmän yrityksen. Jokatapauksessa kuvio on tullut minulle pikkuhiljaa tutuksi - ensin tyyntä ja sitten yllätysisku suoraan lapojen väliin.

Pikkuhiljaa aloin turtumaan ja kyllästymäänkin tähän. Kaikkeen kiristämiseen ja vittuiluun. Päivä päivältä exän alistava ote on päässyt lipsumaan ja pelkään seuraamuksia vähemmän ja vähemmän. 

Lapset ovat voineet silminnähden paremmin, vaikkakin olen pitänyt isiviikoista kiinni. Exä tosin yrittää työntää lapsia minulle ja heittää marttyyri-isän repliikkejä siitä, kuinka vaimo otti eron kuin salama kirkkaalta taivaalta ja ryösti lapset. Silloin pitää muistuttaa tätä esimerkillistä kasvattajaa siitä, että joka kerta kun pojat ovat isällään, ei mene kahta päivää ennenkuin exä pyytää minua hakemaan jälkikasvuaan, kun häiritsevät liikaa.
Lasten asioissa olemme kuitenkin olleet kokoajan puheväleissä ja exä ei ole päässyt kokonaan luistamaan omista viikoistaan, ainoastaan yksittäisistä päivistä.

Itse lopetin terapian ja pää-lääkkeet jo samantien kun muutin pois. Syksy meni kuin pilvessä ja pudotus oli samassa mittakaavassa. Nyt olen taas mielialalääkityksellä ja voin varsin hyvin. Uusi sydänystävä pitää minusta huolta ja minä hänestä, seurustelusuhteesta en edes haaveile. (enemmänkin näen painajaisia).

Elämässä ovat siis palikat kohdallaan ja tuntuu että suunta on ylöspäin. Toisaalta olen päättänyt olla itselleni armollinen ja annan haavojen parantua enkä vaadi itseltäni sitä täydellistä suoriutumista jota avioiitossa olin tottunut elämään.


Kaikella Rakkaudella toivon, että joku teistä vastaavien asioiden kanssa painivista löytää apua näistä raapustuksistani.

Onnellisesti eronnut,

- Jessamine

 ...että nyt on käräjäoikeuden leima paperissa ja osaritkin allekirjoitettu.

Olen antanut miehelle näennäisen vallan päättää siitä, haluaako hän minun lähtevän välittömästi vai jäävän harkintajan loppuun asti.

Käytännössä olen aloittanut asunnon haun ja muutan varmasti heti kun sopiva vain osuu kohdalle. Valitettavasti järkevän kokoisen vuokra-asunnon löytyminen haluamaltani alueelta voi olla tuskien taival...

Kiitos teille kaikille, jotka ovat ajatuksissanne tai kommenttilaatikossa onnitelleet. Tosielämässä on käytännönsyistä ollut pakko kertoa muutamalle ihmiselle erosta ja olen saanut vain syviä pahoitteluja ja huokailuja lasten puolesta.

Omille tärkeimmille ihmisille en ole vielä kertonut. Ehdin myöhemminkin.

 Kirje käräjäoikeudelle on valmiina printattuna allekirjoituksia odottamassa. Menin lupaamaan, että haetaan eroa yhdessä. Mies vaan ei pysty allekirjoittamaan ennenkuin on lukenut kirjeen vielä kertaalleen ja juuri nyt on niin huono olo, tai kädet tärisee, tai sydän läpättää, tai päätä särkee....

No, huomenna kirje lähtee sitten yhden allekirjoituksen versiona jos toinen ei onnistu.

Olen myös luopunut ja joustanut lähes kaikesta, jotta vain saataisiin tämä asia eteenpäin. En missään tapauksessa halua rasitteekseni vuosia kestävää oikeustaistelua. Siitä en selviäisi. On helpompi luopua oikeudesta avio-osuuteen.

Tiedän jo mitä ajattelette: Älä ole tyhmä! Ei saa antaa periksi! Mitään ei pidä allekirjoittaa mitä saattaa myöhemmin katua!

Mutta raha on miehelle hyvin tärkeää, minulle ei niinkään. Oikeastaan tämä on minulle vaihtokauppa, pieni omaisuus mielenrauhaa vastaan. Riittää että minulle jää tarpeeksi uuden asunnon hankintaan, lasten vuoksi. Pärjäisin vähemmälläkin.

Eräs tuttava kysyi, että olenko tosiaan nyt miettinyt tämän asian riittävän perusteellisesti. Ettei vaan ole kysymys oikusta ja kadun eroa myöhemmin. Ja olenko ajatellut mitä tämä tekee lasten elämälle?

Niin, en tiedä. Mutta mistäpä sen oikean vastauksen saisi. Tämä on nyt päätökseni. Muuta en osaa sanoa.

Sanattomaksi jättää myös miehen perustelut avioliiton jatkamiselle: Huonokin liitto on parempi kuin että olisi yksin. 

Miehen mielestä riittävä syy ylipäätään suhteen solmimiseen on se, ettei tarvitse olla yksin.

Voi kunpa saisin jo olla yksin...

 Valvon öisin ja käyn itsekseni pitkiä keskusteluja. Ja kirjoitan blogiin pitkiä tarinoita.

Nyt kun valkoinen sivu on edessäni, en saa mitään järkevää “paperille”. Tuntuu niin tyhjältä, kuin kaikki olisi jo sanottu liian monta kertaa.

Mies on muuttanut itseään paljon. Jos muutos on pysyvää en voi mitenkään käsittää sitä. Miksi olen joutunut elämään vuosia piinassa ja paineen alla, jos muutos onnistuu sormia näpsäyttämällä? Tai sitten mies on nyt vain niin todella innostunut tästä uudesta asiasta, omasta uudesta alustaan. Jos hän saa päänsä kuntoon niin olen onnellinen hänen puolestaan. En silti lupaa jäädä odottamaan ja katsomaan mitä on vielä tulossa.

Minä taas en halua muuttua. En tällä tavalla. En ole enää valmis kompromisseihin.

Teen itselleni aikatauluja. Sitten kun...
Hyvä ystävä antoi arvokkaan neuvon: “Tee päätös, on se sitten mikä vaan. Et jaksa ikuisesti soutamista ja huopaamista.” Fiksu kaveri, fiksu neuvo ja toki minä sen itsekkin tiedän. Totuus pitää vain saada joskus suoraan päin naamaa että siihen alkaa uskoa.

Sitten kun... 

Lasken kuukausia. Jos nyt jätän avioerohakemuksen, loppuu harkinta-aika juuri joulun alla. Onko se liian ilkeää? Mutta emme siinä kohtaa ehkä enää asu yhdessä - onko asialla kuitenkaan väliä. Ja toisaalta mietin miten mies asian ottaa: huonosti, vai todella huonosti. Olisiko parempi että käydään istumassa vielä yksi pariterapia ennen paperitöitä? Tai jos mies tapaisi oman terapeuttinsa vielä kertaalleen, olisiko hänelle silloin helpompi suhtautua asiaan.

Roikun löysässä hirressä. En uskalla potkaista penkkiä alta, mutta toisaalta en ota lenkkiä kaulaltani. Aina löytyy uusi tekosyy tai päivä, jota pitää odottaa.

Tänä aamuna mies teki eroamispäätöksen taas vähän helpommaksi. Olen ollut jo tunteja hereillä lasten kanssa, mies on edelleen nukkumassa. Paitsi kävi hän aamukusella. Ohikulkiessaan ei sanonut mitään, mutta mulkaisi minua syyttävästi ja vihaisesti.

En tiedä mitä olen tehnyt, jotain kuitenkin, että mies murjottaa. Oikeastaan en edes halua tietää, mutta vääjäämättä edessä on “keskustelu” minun aiheuttamastani mielipahasta tai ajattelemattomasta toiminnastani.

Mies sanoi, ettei halua puhua asioita selviksi, koska sitten ero olisi minulle helpompi. Miehen mielestä minun on helpompi lähteä jos voimme sopia asioita riitelemättä ja silloin todennäköisemmin menen. En ymmärrä tätäkään logiikkaa. Miksi haluaisin jäädä ihmisen luokse joka tekee tarkoituksellisesti oloni hankalaksi?

 Nyt tulee roppakaupalla fiilistelyä.

Pyydän heti anteeksi, olen päissäni ja en ota vastuuta kieliopista (edes sitä vähää kuin yleensä).

Sinnittelin viikon pari. Koitti vihdoin päivä kun uskaltauduin matkalle miehen kanssa, vaikka pelkäsin kaikkea paskaa ja tuskaa se toisi tullessaan. Olin varautunut. Mukaan lähti ystävä, johon tiedän mieheni ihastuneen. Bufferiksi minun ja hänen väliin.

Ja meillä oli ihanaa! Todella kivaa. En muista aikaa jolloin olisi ollut kivempaa. Ystävä vei miehen huomion ja ystävä antoi minulle huomionsa. Perfect!

Kunnes ystävä muutaman drinkin jälkeen sanoi miehelle jotain viatonta... Kannusti tätä ottamaan aloitteen ja parantamaan itsetuntoaan. Tekemään jotain hullua kerrankin.

Mies otti nokkiinsa ja alkoi mököttämään. Oli naama niin norsunvitulla että kuvan olisi voinut ottaa sanakirjaa varten. Ja minä toivoin, että mies olisi vain lähtenyt hotelliin nukkumaan, kuinka toivoinkaan että olisi mennyt...

Mutta miehen oli PAKKO aloittaa draama. Lopulta hän uhkaili minua/meitä taas itsemurhalla: “Entäs jos mä hyppäänkin tuosta sillalta?” Suutuspäissäni sanoin että siitä vaan, mutta se oli ystävälle liikaa. Hän lähti omille teillensä. Tiesin ettei mies sitä tekisi, ei hänellä ole munaa ottaa sellaista askelta. Kyse on vain kiristyksestä: “Huomatkaa minut!”

Loppuilta menikin ystävää etsiessä ja miestä motivoidessa. Päätökseni vain vahvistui entisestään: en minä tätä halua. Haluan aikuisen ihmisen rinnalleni tai sitten en ketään. En tällaista teatteria.

Mies pyysi loputa anteeksi ystävältä ja jatkoimme “kuin mitään ei olisi tapahtunut”, mutta hyvä fiilis oli tipotiessään. Illan aika kysyin että mitä ihmettä mies oikein ajatteli? Hänellä oli matkakumppaneinaan yksinhuoltaja nainen, joka taisteli itsetuntonsa kanssa ja joka oli OIKEASTI yrittänyt itsemurhaa kesällä. Ja vaimonsa, joka oli niin lopussa että halusi eroa ja joka söi lääkettä masennukseensa. Myöskin entinen itsemurhakanditaatti.
Mitä ihmettä hän oikein kuvitteli saavuttavansa? Sääliä? Meiltä? Aikuisten oikeasti?

Mies myönsi, ettei todella edes harkinnut elämänsä lopettamista, mutta juuri sillä hetkellä oli tuntunut paskalta... että niinpä....

Meillä oli eilen istunto pariterapiassa. Edellisestä kerrasta on melkein vuosi. Terapeutti kysyi miten meillä nyt menee, mies sanoi että hyvin menee, että hän on edistynyt pajon. Minä sanoin, että haluan eron, olen lopussa, enkä jaksa tätä paskaa enää päivääkään.

Puhuttiin ja pohdittiin. Terapeutti kertoi kuinka hän näkee miehen todella haluavan yrittää vielä, kuinkä tämä todella rakastaa minua ja haluaa liittomme jatkuvan.

Terapeutti sanoi myös, että hän uskoo minun syvällä sisälläni edelleen rakastavan miestä ja haluavan liittomme onnistuvan. Minä korjasin että näin ei ole, että minä en enää arvosta miestä, en tunne muuta kuin välittämistä niin kuin hyvästä ystävästä välitetään. En halua hänelle pahaa, mutten rakasta, en halua, en arvosta, en luota, en rakasta niinkuin puolisoa rakastetaan.

Terapeutti otti puheeksi, että mies oli aikaisemmin käyttänyt aseena itsemurhalla uhkailua. Kerroin että näin tapahtui taas muutama päivä aikaisemmin. Mies oli hipihiljaa kun terapeutti sanoi sen olevan julmaa ja tarpeetonta, kuten erolla uhkaaminenkin. Sanoin, etten minä uhkaile, että todella olen lähdössä, etten halua enää toimia omaishoitajana. Minun pitää pitää huoli itsestäni ja että olen niin rikki että energiaa ei riitä enää aikuisen ihmisen kainalosauvaksi. Olen jättänyt liittomme jo tuhat kertaa mielesäni, nyt en enää halua uutta mahdollisuutta. Olen jo poistunut lavalta.

Ensimmäisten kirjoitusteni jälkeen joku mainitsi pitävänsä humoristisesta kirjoitustyylistäni. Nyt näen, että huumori on kadonnut. Jäljellä on vain kipu ja epätoivo. Mies elää edelleen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän haluaa lähteä matkalle yhdessä pian uudestaan, että voi osoittaa ettei tee samaa virhettä uudestaan.

Minä en halua. En halua antaa miehelle mahdolisuutta tehdä samaa virhettä uudestaan. Enää kertaakaan.

Voi elämä miten menee hermot. Tekisi mieli lyödä nyrkki seinästä läpi (no jotain pahempaa oikeastaan, mutta painokelvotonta...)

Miehen muuttuneeseen toimintatapaan luonnollisesti kuuluu, ettei hän tinkaa jatkuvasti seksiä. Ollaan asiasta puhuttu ja puhuttu ja vihdoin sanoo ymmärtävänsä, että tämä on minulle todella suuri ongelma ja tärkeä syy siihen, miksi haluan eron.

Eli mies ei enää tinkaa ja ehdota suoraan. Tai korkeintaan kerran päivässä. Sen sijaan hän vihjailee hyvin epämääräisesti, niin, että en oikeasti näistä vihjeistä edes tajua mistä on kyse. Kuten esimerkiksi tänään.


Mies kysyi noin kymmenen kertaa: “mitä haluaisit tehdä tänään?”

Vastaukseni eivät häntä miellyttäneet ja joka kerta uudelleen kysyessään hän oli entistä ärtyneempi. En ymmärtänyt mistä on kyse, joten yritin selvittää tilannetta vastakysymyksillä: “Oliko sinulla jotain mielessä? Mitä sinä haluaisit? Olen avoin ehdotuksille”.

Lopulta mies oli jo todella vihainen ja ärtynyt, tiuski ja äksyili. Valitti rintakipua ja päänsärkyä. Kaikki oli huonosti.

Minultakin alkoi palaa hermo ja pyysin että mies kertoo missä on vika kun selvästi joku juttu häntä nyt ärsyttää. Ja mitäpä mies vastasi?

Mies: “Mua ärsyttää kun et voi vastata selvään kysymykseen.”
Jessamine: “No mutta olenhan vastannut, mutta ei mulla ole mitään erityisiä toiveita tekemisen kannalta. Katotaan vaikka leffa jos haluat.”

M: “No mikset sit vaan sano ettei kiinnosta.”
J: “Niin siis mikä ei kiinnosta?”

M: “En mä voi sanoo, kun sua ärsyttää jos tinkaan.”
J: “Ahaa... en mä vastannut kuin siihen kysymykseen minkä esitit. En mä osaa lukea ajatuksia. Mä luulin että sulla oli tylsää ja halusit jotain tekemistä. En mä tajunnut että kyselit seksistä.”

M: “Ja sit päätit olla vaan vastaamatta, vaikka yritin vaan olla ärsyttämättä sua...”
J: “Eikö se oo ihan sama asia jos kysyt suoraan tai jos vihjailet. Samaa tinkaamistahan se on jos asiaa tiedustellaan yhtenään.”

Sitten mies narisee ja pärisee, valittaa kun häntä niin huonosti kohdellaan. Valittaa myöhästyvänsä menoistaan. Sillä seurauksella, että minä pakkaan hänen laukkunsa ja nostelen autoon jättämänsä renkaat takakontista talliin. Ihan vaan jotta pääsisin äijästä eroon. Ja kun olen hoitanut miehen lähtökuntoon hän vielä valittaa, että väkisin lähetän hänet pois kotoa vaikka rintaan sattuu.... Justiinsa joo.
Huutelee vielä auton ikkunasta, että nyt hän varmasti myöhästyy ja autokin haisee pahalle.

*voimasana*

Mies on viimepäivinä osoittanut, että hän kyllä osaa olla kiva, huomioonottava ja hyvää seuraa. Mutta juuri tällaiset hetket vesittävät koko homman.

Huonoa komediaa.
 

 Jo on taas muuttunut ääni kellossa. Mies on kuin unelma. Puhuu rauhallisesti ja huomioi pikkuasioissa. Voi kun kaikki on niin mukavaa...

Kysyin mieheltä, mitä hän haluaa meidän suhteeltamme, millaisia odotuksia hänellä on tulevaisuudelle. Mies kertoi että haluaisi lapsista kasvavan tasapainoisia ja toimeentulevia aikuisia ja että sitä mukaan kun kasvavat, voidaan yhdessä harrastaa ja matkustella. Myöhemmin nautitaan elämästä kahdestaan ja matkustellaan, ehkä asutaan pidempiäkin aikoja ulkomailla. Hyvää elämää.

Minä kerroin oman visioni, joka on näyttänyt nyt tältä: Harrastetaan perheenä mitä mies haluaa, syödään niitä ruokia mitä mies haluaa, matkustetaan kohteisiin mihin mies haluaa.

Mies nielaisi ja sanoi sitten ettei sen niin tarvitse olla. Että kerron hänelle vain mihin haluan mennä ja mennään sitten sinne. Sanoin, että viimeksi pari viikkoa sitten mies tyrmäsi matkaehdotukseni yhdellä sanalla. Mies ei muista koko keskustelua. Arvelen syynä olevan sem, ettei mies innostunut ajatuksestani ja ohitti sen olan kohautuksella. Minun toiveeni ei ollut riittävä tärkeä edes muistiinpantavaksi.

Nyt mies lähettelee minulle lentolipputarjouksia ja kehoittaa valitsemaan ihan mitä haluan...

Tuntuu että saisin tosiaan kuun taivaalta jos pyytäisin. 

Mutta minä en halua. En halua mieheltä enää mitään. En jaksa. En tahdo. Ei ei ei...

Tuntuu julmalta torjua kun toinen tosissaan yrittää. Olen antanut uuden mahdollisuuden jo niin monta kertaa että lasken jo päiviä siihen, kun tämä “uusi asenne” taas unohtuu.

Mutta entä jos tällä kertaa mies tosiaan on motivoitunut muuttumaan. Jospa hän aidosti on ymmärtänyt mikä on hänelle tärkeää ja on valmis panostamaan suhteeseemme. Luopumaan itsekkyydestä ja antamaan pyyteetöntä rakkautta? Hän väittää tunnistavansa nyt itsessään vahingolliset piirteet ja haluavansa niistä eroon. 

Mutta minä olen kuin pahin piru, peto. Ei minua enää kiinnosta. En halua antaa enää mahdollisuutta. Vaikka tietäisin että tässä se nyt on, muutos jota olen odottanut kuin kuuta nousevaa. Ei enää kiinnosta. En halua edes yrittää.

Onko tämä sallittua? Lyödä hanskat tiskiin kesken kierroksen?

Minä haluaisin vain olla. Antaa periksi ja aloittaa uusi luku elämässä. En tunne rakkautta miestä kohtaan ja olen sen hänelle myöntänytkin. Siitä huolimatta mies haluaa jatkaa. Minä en. En edes lasten vuoksi. 

Itsekästä. Pahaa. Julmaa. Tämä tunne on niin väärin.

Silti... en vain halua. No reason.

  On niin vaikea ymmärtää miestä. Hän ei halua eroa, itkee ja katuu, pyytää uutta mahdollisuutta. Olen selittänyt useaan otteeseen ja perustellen mikä kengässäni hiertää. Nämä ovat ne tärkeimmät asiat:

- En saa olla oma itseni. Minun pitää jatkuvasti tarkkailla mitä suustani tulee ulos etten vain sano jotain asiaa väärin sanoin, tulkinnanvaraisella sävyllä tai liian kovalla äänellä.

- En haua että minua “kasvatetaan”. Että minun pitää perustella ja pyytää anteeksi sekä  tehdä toimintasuunnitelmia sellaisten asioiden välttämiseksi, jotka itse koen pikkuasioiksi.
- En halua että tekemisiäni muutenkaan kontrolloidaan. Haluan viettää normaalia perhe-elämää ilman että tarvitsee kohtuuttomasti analysoidan arjen pikkuasioita.

- En halua että minua painostetaan sellaisiin asioisin mitkä eivät tunnu minusta hyviltä.

- Erityisesti en halua että minua painostetaan seksiin.

- En halua olla täysin toisen tunteiden armoilla. Jokaisella on huonot päivänsä, mutta se ei oikeuta sikamaista käytöstä toista kohtaan.

Mies sanoo, että ei haluaisi erota nyt, kun asiat ovat luistaneet oikeaan suuntaan. Arki ei ole enää pelkkää painajaista ja mies on kehittynyt tunteidensa hallinnassa. Hän pahoittelee tapaansa reagoida asioihin ja sitä miten on minulle puhunut. Anelee uutta mahdollisuutta.

Minä en voi käsittää että tämänkin keskustelun jälkeen seuraavan päivän saldo näyttää tällaiselta:

1. 

Minä kirjoitan töihin liittyvää sähköpostia samalla kun mies pukee vaatteita päällensä.
Mies: “Multa on sukat lopussa.”
Jessamine: “Oota hetki, mä tuun ihan just kattoo. Lähetän vaan tän mailin.”

M: “Mä tartten oikeestaan kahdet sukat, kun laitan ton kassiin valmiiksi.”
J: “Joo, kohta.”

M: “Ainiin, voisit laittaa kalsareita kans laatikkoon.”
J: “Mmm...”

M: “Mitä ihmeen mmm... Mitä sä tolla tarkoiti?”

J: “En mitään. Nyt oon valmis.”

M: “Miksi sä sanoit mmm?”

J: “Kuittasin että kuulin mitä sanoit. Keskityin mailin lähettämiseen.”

M: “No mikset voinut sanoa vaikka Joo?”

J: “Kun nyt satuin sanomaan mmm, mitä väliä sillä on?”

M: “Mä en nyt taas tiedä miten mun pitäisi tulkita toi.”

J: “No ei sitä tarvitse tulkita mitenkään. Tässä on sun sukat.”

M: “Vittuiletko sä mulle? Mun mielestä sä olisit ihan hyvin voinut sanoa Joo...”

2.
Tulen kotiin kuopuksen kanssa. Esikoinen lukee pöydän ääressä akkaria ja mies on sulkeutunut makkariin kuunnellen täysillä musiikkia. Arvelen mielessäni että mököttää vielä väärää sanalavintaani aamulla. Musiikki soi niin kovaa, että kuopus hakee kaapista kuulosuojaimet... Jonkinajan päästä mies tulee huoneesta.

M: “Sulle tuli kirje.”

J: “Ai, hait postin. Kiitos.”

M: “Miten niin hain? Enkö olisi saanut hakea?”

J: “Tottakai sait, mutta luulin ettei tänään tullut postia kun laatikko oli tyhjä. En tiennyt että olit hakenut.”

M: “Niin, sä siis kuvittelet etten saa persettäni ylös penkistä ja postia haettua itse laatikosta?”
J: “En noin sanonut. Yllätyin vain kun yleensä posti tulee napattua samalla kun tulee kotiin.”

M: “Mutta sä ihmettelit sitä että miksi minä olin hakenut postin. Enkö muka olisi saanut sitä ottaa?”

J: “Älä nyt jaksa. Mä nyt vain satuin sanomaan noin.”

M: “Taas sä vittuilet ...”

3.
Mies lähtee viemään esikoista harrastukseen. Kun ovat molemmat pukeissa mies jää oven eteen seisomaan käsi kahvalla ja tuijottaa minua. Pitkään. Nostan katseeni lehdestä. Nopeasti kertaan mitä olisin voinut unohtaa, mutten keksi mitään syytä ja kysyn:

J: “Niin?”
M: “Mitä sä tuijotat?”

J: “Ai minä? Luulin että haluat jotain kun jäit siihen katsomaan.”

M: “Mut miksi sun piti noin mulkaista?”

J: “En mä mitään mulkaissut.”

M: “Kyl säkin voit tän viedä jos pitää alkaa mulkoilemaan.”

J: “En mä lähde. On sun vuorosi mennä.”
Mies murahtaa ja poistuu esikoisen kanssa.

4.
Meille on tulossa illalla vieraita. Tuttuja, jotka eivät vaadi mitään etukäteissuunnittelua. Olen upputunut tekemiseeni kuopuksen kanssa enkä huomaa ajan kulua. Mies tulee esikoisen kanssa kotiin ja kysyy:

M: “Tarviiks tehdä jotain? Vieraat tulee kohta.”

J: “Ei mun käsittääkseni. Oi, kello onkin jo noin paljon. Moneltako ne olikaan tulossa?”

M: “No kyllä se aika sunkin kalenterissa on ollut kokoajan.”

J: “Joo, niin on. Mut en huomannut ajankulua.”

M: “Pitäiskö sun mennä jonnekkin kalenterinluku kurssille? Tai voisit opetella kellon ainakin.”

J: “Hei kyllä mä sen ajan olen kalenterista katsonut, mutta satuinpa nyt kysymään.”
M: “Mun on näköjään ihan turha merkata enää mitään kalenteriin kun sä olet täysin kykenemätön siitä mitään katsomaan...”

5.
Vieraat lähtevät, kello on puoliyö, huomenna on työpäivä. Mies kysyy: “Saaks seksii? Miksei? Koska ajattelit että vois saada? Olitko pitkään ajatellut pihdata?...”

Pikkujuttuja, mutta silti teräviä jyväsiä, jotka hiertävät päkiän ihon rikki. 

Ja joo, ymmärrän kyllä että miehellä on paha mieli kun aion hänen maailmansa särkeä. Silti loukkaa, ettei mies käytännössä edes vähääkään voi itseään hillitä vaikka odottaa minulta panostusta suhteen korjaamiseen.

Edes yhtä päivää...

Eilen oli normipäivä, normiriita, normi mökötys ja syyttely. Lupausten pettäminen lapselle, uhkailu, kiristys ja tappava katse. Tuttua puuhaa.

En pyytänyt anteeksi “huonoa käytöstäni” koska en mielestäni sellaiseen ollut syylistynyt. Myönnän toki, että hermostuin ja ihan turhaan korotin ääntäni, mutta minua provosoitiin. Enkä edes ollut meistä ensimmäinen joka ääntään korotti.

Typerä riita alkoi, kun kiireessä pyysin apua. Oikein nätisti. Ja hetken avautumista kellon juostessa kuunneltuani karjaisin: “Anteeksi, että pyysin apua. En tee sitä enää IKINÄ!”. Mieshän toki loukkaantui tästä sydänjuuriaan myöten ja antoi tulla täydeltä laidalta.

Kun illalla asiasta oltiin keskusteltu hyvässä hengessä (dream on) tuntikausia. Ja mies esitti uhkavaatimuksen: “Oletan että et sitten tosiaan pyydä minulta apua missään asiassa ennenkuin olet pyytänyt anteeksi”.

Ja minä aukaisin portin. Vastasin miehelle: “Selvä juttu, pyydän sitten jotain kaveria auttamaan kantamisessa kun olen pakannut tavarani”. Käänsin kylkeä ja suljin silmäni.

Mies joutui sulattelemaan hetken kuulemaansa, ennenkuin uskalsi puhua. Siitten seurasi anelua, pahoittelua, perusteluja, mitä vaan. Kunhan vain tajuaisin kuinka hyvä meillä on ja lapsillekkin parempi kun ollaan yhdessä ja yritetään vielä. Sanoin, etten jaksa yrittää, että en löydä enää halua sisältäni. Kerroin että olen lopussa ja vaikka välitän miehestäni ystävänä, en saa haettua romanttisen rakkauden säteitä kaiken sen kuonan alta jota olemme päällemme kasanneet.

Mies pelkää, ettei löydä ketään toista niin hyvää itselleen kuin minä. Minä taas olin sitä mieltä, ettei mies halua minua sellaisena kuin todella olen ja etten halua enää olla muuta kuin oma itseni. Miehen elämä olisi onnellisempi jos hänellä olisi puoliso, joka häntä rakastaa ja arvostaa ja jonka lipido olisi edes samalla hehtaarilla. 

Ensimmäistä kertaa ikinä mies kyseli minun tunnetilastani, onko minulla jotain erityistä stressiä, masennuksestani ja kroonisesta sairaudestani. Hän yritti jopa perustella yhdessä pysyttelemistä sillä, että  pelkää puolestani jos olen yksin. Että miten selviän jos kukaan ei huolehdi minusta.

En luvannut jäädä, mutta lupasin etten lähde huomenna. Katsotaan mihin tämä taas päätyy.

Enpä taas oikein tiedä missä menen. Arki etenee omalla painollaan ja kaikki on hyvin. Ei suurempia tunteenpurkauksia tai yhteenottoja. Olen pitänyt puoleni ja estänyt tilanteiden riistäytymisen käsistä. Tästä olisi hyvä rakentaa, jos haluaisi.

Kerroin terapeutille, että on tasaista ja myös, että pelkään mihin suuntaan vaaka painuu kun lopetan lääkityksen. Terapeutti sanoi ettei sitä vielä pidä murehtia. Pitäisi nauttia vallitsevasta tilanteesta ja keskittyä hyviin asioihin. Oikeassahan tuo on, pahus vie... Mutta edelleenkin tunnen, että ongelma on minussa, etten edes halua tätä enää.

En enää halua toimivaa suhdetta miehen kanssa.


Toivoisin että mies vetäisi överikännit, katoaisi kuukaudeksi ja tulisi kotiin raskaana olevan Mirkun kanssa. Tai vetäisi minua (kevyesti) turpaan. Siis ihan aikuistenoikeasti. Siitäkin huolimatta että olen elänyt väkivaltaisessa suhteessa alkoholistin kanssa ja tiedän sen tuskan. Mutta haluaisin jonkun hyvän syyn lähteä. Haluaisin olla uhri. Tässä tilanteessa. Omilla ehdoillani.

Olisi paljon helpompi hyväksyä miehen viha minua kohtaan kuin oma vihani miestäni tai suhdettamme kohtaan. Miksi niin? Miksi en enää voi antaa uutta mahdollisuutta, vaikka näyttää että nyt se jo kantaisi hedelmää?


Juttelin läheisen ystäväni kanssa ja kerroin pahoista ajatuksistani. Sellaisista teoistani, jotka eivät kuulu parisuhteeseen ja kuinka en tunne pistoakaan omatunnossani näistä ajatuksista.

Ystävä sanoi jotain olennaista: Minä olen jo siirtynyt eteenpäin. Olen jo tunnetasolla eronnut ja käynyt eron tuskan ja kamppailun läpi.


Miksi se on silti niin vaikeaa? Tunnustan itselleni, että näin on. Olen mielessäni jo eronnut. Miksi en pysty kertomaan sitä miehelle? Miksi en halua ajatella toisin?

Tukehdun...

 Ihmepilleri. Se se on. Nyt kun olen vetänyt Citaroplamia hattuun kaksi viikoa, ei mikään enää tunnu missään. Tasaista on, niin tasaista.



Tapasin ensimmäistä kertaa uuden terapeutin, enkä itkenyt kertaakaan. Olin varautunut kokonaisella nenäliinapaketilla enkä käyttänyt ainuttakaan.



Terapeuttini sanoi, ettei hän pysty minua auttamaan. Voidaan kyllä istua ja keskustella, mutta asiat eivät etene jos kodin ilmapiiri ei muutu. Kuten kaikki muutkin, hän kehoitti minua pitämään rajoistani kiinni ja sitten seuraavassa lauseessa sanoi uskovansa että olen tätä jo varmasti yrittänytkin.

Illalla kun lapset olivat nukkumassa, keskustelin miehen kanssa terapiasta. Rauhallisesti. Kuulin tutut syytteet mutten välittänyt. Kylmän rauhallisesti...



Kerroin miehelle, että terapeutin mielestä miehen pitäisi hakeutua hoitoon. Siis yksilöterapiaan. Mies empi ja muistutti että hänet on jo todettu terveeksi, mutta lopulta suostui yrittämään. Jos minä varaan hänelle ajan.



Tuntuu kuin olisi pumpulissa. Tai oikeastaan hyytelössä. Lillun ja katselen. Mutta mikään ympärilläni ei vaikuta minuun. Kuin tyhjiössä.


Vielä reilu viikko sitten en nähnyt muuta kuin eron. Ainoa uloskäynti tilanteesta. Tutkin asunto- ja työpaikkailmoituksia, laskin elämiseen tarvittavaa rahamäärää.

Nyt ei enää huvita. Oikeastaan mikään ei huvita. Olen totaalisen passiivisessa tilassa.
 




Lääkitsen tunteeni pois.

 

  Miksi kirjoitan? Luettelen loputtomasti yksityiskohtia, kirjoitan sanasta sanaa absurdeimmat väittelyt. Miksi nähdä kaikki vaiva jos en kerran mitään saa aikaisesksi?

Tarkoitus ei suinkaan ole vaivuttaa satunnaista lukijaa epätoivoon tai aiheuttaa yleistä ärsytystilaan.

Minä olen koukussa. Tiukasti kiduksia myöten. Tämä suhde on kestänyt tarkalleen puolet elämästäni, yli 18 vuotta. Olen kasvanut aikuiseksi (?) näiden rajojen sisällä. En ole asunut yksin omassa taloudessani päivääkään.

Minulla on valtavia ongelmia tilanteeni hahmottamisessa. Ilman vertailukohtia on vaikea  suhteuttaa asioita. Olen luonteeltani analyyttinen, niinpä ylianalysoin enkä uskalla luottaa tunteisiini.

Kirjoittamalla asiat ylös kerään itselleni aineistoa päätökseni tueksi, niin naurettavalta kuin se ehkä tuntuukin. Haen kommenteista ajatuksia tuekseni ja toisaalta avauksia uusille näkökulmille. Tiedän, ettei kirjoittaminen muuta mitään, mutta tarvittaessa voin palata aikaisempaan tekstiini ja muistaa tilanteen ja tunnetilan joka sitä kirjoittaessa vallitsi. Sillä en luota enää muistiini. En luota alitajuntaani, joka vääristää tapahtuneet milloin paremmaksi, milloin pahempaan suuntaan.

Kirjoitan vain silloin, kun on paha olla ja tuntuu että pää räjähtää. Toki tiedän että voisin valita toisin: kirjoittaa hyvinä päivinä, silloin kun elämä hymyilee. Positiivisista kirjoituksista saisi voimia jaksaa huonojen hetkien yli. Ongelma vain on, ettei hyvinä hetkinä ole tarvetta kirjoittaa.

Haluaisin elää elämääni ilman pakottavaa tunnetta purkaa asioita “paperille”.

Olen lukenut paljon narsismista ja seurannut keskustelua aiheesta esimerkiksi täältä.

Miehessä on paljon piirteitä, joita näissä keskusteluissa kuvataan, mutta toisaalta en saa häntä mahtumaan narsisteille asetettuihin raameihin. Enemmän tuntuu siltä, että mies on vain tunneälyltään kehittymätön. Tai sitten se olen minä. Se, joka kehittelee tilanteet ja on aloittanut oravanpyörän joka tuhoaa suhteemme. Ehkä ongelmani on juuri se negativiisuus, josta mies minua alinomaa syyttää. Siksikö kirjoitan ylös pelkästään pahan oloni?

Toivoisin täysin puolueetonta analyysia suhteestamme vaikka tiedän ettei se ole mahdollista. Jonkinlaista vahvistusta sille, mihin suuntaan minun tulisi pyrkiä.

Tiedän olevani koukussa. Koukussa suhteeseen narsistin kanssa tai koukussa negatiivisuuteen. Kumpi tahansa pitää paikkansa, on minun asiani pyristellä irti.

Miestä en voi muuttaa, itsestäni en pääse irti. 

Aloitin mielialalääkityksen uudelleen.

Oksettaa, tuntuu että tukehdun, en saa happea. 



Useimpina päivinä tuntuu siltä, ettei tämä nyt niin paha tilanne ole. Että kyllä pienellä kärsivällisyydellä asiat saadaan kuntoon. Että ongelmana on oma suhtautumiseni, jospa vain osaisin antaa menneet anteeksi ja suhtautua avoimesti tulevaisuuteen.



Aina välillä onnistun häivyttämään pahat ajaukseni pinnan alle. Elämään normaalia arkea ilman suurempia ongelmia. Kunnes jokin tilanne laukaisee taas kuvotuksen tunteen. Saa minut tuntemaan pelkkää vihaa miestä kohtaan.



Parisuhde on aina vaikea. Missä menee raja? Mitä voi olettaa toisen sietävän normaalin rajoissa, voiko toiselta odottaa ymmärrystä loputtomasti?

 Onko minulla käynyt mittavirhe?

Miehen mielestä ryven itsesäälissä ja menneiden muistelussa. Ja että provosoidun turhista, pienistä asioista. Ja totta on, että kanoottini keinahtaa nurin nykyään jo pienimmästäkin aallonpoikasesta. Lopulta en enää osaa edes erottaa niiden kokoa. En tiedä milloin minuun osuu pieni liplatus, milloin hyökyaalto. Molemmat täyttävät keuhkoni kuravedellä.



- - -



Minulla oli juuri syntymäpäivät. Olin ne autuaasti unohtanut, kunnes yksi ystävistäni edelisenä päivänä kysyi, miten ajattelin niitä viettää. Mies oli kutsunut yhden tuttavan meille syntymäpäiväni kylään, joten päätin kutsua muutaman muunkin (yhteisen) ystävämme viettämään iltaa.

Sitten miehen kanssa keskustellessani päästin yhden varomattoman lauseen suustani. Mies käytti tilaisuutta hyväkseen ja väänsi sanani päälaelleen, julmistui ja loukkaantui sydänjuuria myöten. Hän ilmoitti ettei sitten aio olla kotona synttäreinäni ja antoi ymmärtää, että peruuttaa muutkin vieraat. Hän kaipasi maanittelua, jaloissa ryömimistä ja nöyryyden osoitusta. Minua otti päähän ja kieltäydyin tästä täysin.


Illalla mies ilmottaa menevänsä nukkumaan ja siirtyy sänkyyn. Vähän myöhemmin yritän itsekkin mennä nukkumaan (peitto korvilla mököttävän) miehen viereen. En ylläty lainkaan, kun mies ilmoittaa haluavansa keskustella, juuri kun olen nukahtamaisillani. Mies vinkuu, ärisee ja valittaa. Minä sanon etten halua puhua enää päivän aiheesta, koska mitä tahansa sanon, se ymmärretään tahallisesti väärin. Lopulta yli tunnin märehtimisen jälkeen mies myöntää, että halusi tulkita sanomani negatiivisesti koska oli valmiiksi huonolla tuulella. Vihdoinkin hän lopettaa yksinriitelynsä ja -yllätys- alkaa vaatimaan sovintoseksiä!!!



Minä en halua, en suostu. Mies aloittaa rähinän uudelleen. Kiedon peiton ympärilleni ja yritän nukkua. Mies heittelee tavaroita ja oikeasti; pomppii sängyllä. Lopulta hän repii peiton päältäni ja minä menetän hermoni. Tiukkaan sävyyn totean, että haluan nukkua ja aion siirtyä toiseen huoneeseen jos ei mies käyttäydy ihmisiksi. Mies pyytää käytöstään anteeksi ja perustelee sitä sillä, että hänellä on paha mieli. Hän vääntää väkisin naamani itseään kohden ja varastaa pusun huuliltani. Nyt hän on tyytyväinen kun olemme “sopineet riidan”. Ja mitä sitten seuraakaan? Arvasit oikein; mies vaatii jälleen sovintoseksiä...



Minä en edelleenkään halua enkä edelleenkään suostu. Mies suuttuu ja aloittaa rähinän. Koko kierros uusiksi. Ja jälleen mies päätyy pyytämään käytöstään anteeksi. Tällä kertaa hän lopulta vaatii, että minun pitäisi valvoa hänen kanssaan ja katsoa vaikka telkkaria, kun häntä ei nukuta. Minua nukuttaa ja haluan jo päästä uneen. Sanon hänelle että katsokoon telkkaria jos haluaa, mutta minä todellakin aion nukkua. Mies ehdottaa että katsottaisiin yhdessä pornoa...



Minä en halua. Mies suuttuu ja aloittaa rähinän. En voi ymmärtää, en käsitä. Mies perustelee käytöstään sillä, että hän ei halunnut alunperinkään mennä nukkumaan ja että minä en saisi jättää häntä yksin valvomaan jos häntä ei kerran väsytä.

Lopulta mies tyytyy hakkaamaan läppärinsä näppistä, sekä huokailemaan ja tuhahtelemaan kovaäänisesti.

Aamulla hän on paremmalla tuulella ja kertoo, että jutteli yöllä ircissä ystävämme kanssa. Oli tunnustanut tälle kiukutelleensa ja kertoi minulle, että keskustelu ystävän kanssa oli ollut terapeuttista. Ystävä oli miehen mukaan maininnut, että hän on huomannut ongelmia meidän suhteessamme ja myös minun varautuneisuuteni. Mutta ystävä sanoi myös, ettei halua sen enempää kommentoida tai sekaantua.
 Mies ei lopulta peruuta syntymäpäiväjuhlintaani ja perjantai-ilta sujuu mukavasti kaveriseurassa.


Lauantaina “terapiaystävä”, joka ei ehtinyt perjantaina mukaan, pyytää meitä kanssaan laulamaan karaokea :)
Mies ei ole kiinnostunut, jolloin ystävä ilmoittaa kaappaavansa sitten vain minut mukaansa. Tämä herättää miehessä yllättävän innostuksen karaokea kohtaan ja mies järjestää lapsenvahdin illaksi. Minusta on niin kiva ajatus lähteä, ettei haittaa vaikka mies olisi mukana. Ihan sama minulle, kunhan itse pääsen ulos tuulettumaan. Paria tuntia ennen lähtöä miehen ilme muuttuu yllättäen iloisesta julman vihaiseksi. Hän alkaa vaatia minulta tietoa, että haluanko häntä mukaan vain en.



Mitä tähän voisin vastata?
Jos sanon rehellisesti että en tahdo, mies suuttuu ja jää mököttämään, takuuvarmasti varustautuu kostamaan. Jos valehtelen ja sanon että haluan hänet mukaan, mies saattaa mököttää koko illan tehden oloni mahdollisimman vaikeaksi: “koska raahasin hänet väkisin karaokeen”.

Sanon, etten suostu vastaamaan kysymykseen ja että miehen pitää itse päättää haluaako hän lähteä vai ei. Tässä vaiheessa mies alkaa syyttämään minua siitä, että ystävämmekin on huomannut minun olevan varautunut ja “vähemmän älykäs” miehen seurassa ja marttyyrinä vaatii minua ilmoittamaan mielipiteeni koska annan hänen läsnäolonsa vaikuttaa olotilaani. “Minä en halua pilata syntymäpäiväjuhlintaasi”.



Mies räyhää ja murjottaa vuoronperään. En halua osallistua keskusteluun lainkaan. Mies ilmoittaa että on epäreilua, jos aion lähteä ulos hänen olotilastaan huolimatta. Totean, etten ole siihen mielestäni syyllinen enkä halua ottaa siitä vastuuta. Vasta kun olen menossa ovesta ulos, mies tajuaa että olen tosissani lähdössä vaikka ilman häntä ja -simsalabim- mies on taas hyvällä tuulella ja tulossa mukaan.

Yökerhon karaokebaarissa on muitakin tuttuja ja reilun tunnin juhlimme ja laulamme. Pidetään hauskaa. Sitten mieheni tulee eteeni seisomaan silmät vihaisia salamoita säkenöiden: 
“Sä lähdet nyt mun kanssa tonne discon puolelle joraaman tai sitten lähdetään välittömästi kotiin”.



Tilanne tulee minulle taas liian yllättäen ja annan miehen taluttaa minut pois kavereiden luota. Tanssiessamme käyn tilannetta läpi mielessäni ja minua harmittaa kun en pitänyt puoliani. En pidä dj:n kappalevalinnoista enkä saa mitään fiilistä tanssimiseen. Vituttaa. Lopulta sanon miehelle että nyt on tanssittu ja haluan takaisin kavereiden luokse. 

Iloinen mielialani on tiessään eikä karaokejonoon oteta enää uusia lappuja. Mies on kuin mitään ei olisi tapahtunut. Yritän päästä takaisin vireeseen hoilaamalla kavereiden mukana vaikka tunnen vihan kyyneleet silmissäni.

Sanon miehelle että lähdetään sitten, etten enää jaksa innostua. Halaan ja hyvästelen ystäväni. 

Mies on aivan ihmeissään ja toistelee ystäville kuinka hän kyllä jäisi, mutta kun tuo Jessamine väsähti niin meidän pitää nyt lähteä.


Nyt, kaksi päivää myöhemmin oloni on edelleen epäuskoinen. Onko elämäni joku suuri vitsi? Minua ei naurata. Tapahtuneet olivat lähinnä keskenkasvuisen kiukuttelua, pikkujuttuja. Mutta aina jos asetun vastustamaan saan kestää päivien piinan josta lapsetkin saavat osansa. Siksi nämä kirjoitettuna idioottimaiselta tuntuvat asiat avaavat uudelleen vanhat arvet. Kestää taas pitkään ennenkuin saan tuuditettua itseni takaisin “normaaliin” olotilaan.

Vedenpinta näyttää tyyneltä mutta tunnen edelleen pärskeet kasvoillani.

Ja jonkinajan kuluttua tiedän jo ajattelevani että kyllä tämä tästä. Voisi asiat huonomminkin olla. Eihän tuo mitään ollut. Ehkä minulla vain on joku kriisi.

  Mies valittaa jatkuvasti kuinka kimpoilen ja ärsyynnyn. Äänensävyni on koppava ja vauhkoonnun turhasta.

Asiassa piilee totuus. Syistä olemme varmasti erimieltä. Näin ne tapahtumat meillä menevät:

Myöhään edellisenä iltana yhteinen ystävä on hakenut meiltä tavaraa. Olin raivannut ruokapöydän aikaisemmin, mutta etsiessäni ystävämme toivomia esineitä olin nostanut yhden laatikon pöydälle ja purkanut sen sisältöä jonkinverran laatikon viereen.

On minun “huoltoaamuni”, joten herään aikaisemmin paimentamaan lapsia kouluun ja päiväkotiin. Yleensä mies nousee ylös vasta kun lapset on toimitettu eteenpäin.

Laitan lasten aamupaloja, kun mies nouseekin jo ylös ja tulee keittiöön. Lapset istuvat mehumukit kädessä olohuoneen lattialla lastenohjelmia katsoen.

Mies: “Missä meillä on tarkoitus syödä aamupalaa tänään?” (katselee nenänvarttaan pitkin ruokapöydällä olevia tavaroita. Miehen puheensävy on tiukka, ilme komentava.)

Jessamine: “Ootas mä kerään nämä. Luulin että ehdin hoitaa asian ennenkuin nouset, kun yleensä tulet alas vasta vähän myöhemmin” (Jessamine siivoaa pöydän välittömästi.)

Mies katselee kun Jessamine siivoaa ja kun pöytä on siisti hän sanoo: “Aha, no mä menen sitten takas sänkyyn.”
J: “Miksi? Kyllä tähän nyt mahtuu.”

M: “Ei mun nyt tartte syödä.”

J: “No miksi sä sitten kysyit?”

M: “Kun lapset oli lattialla syömässä, niin en voinut tietää missä olit ajatellut aamupalaa tarjota.”
J: “Ne katsoo lastenohjemia... Aina on aamupala meillä syöty pöydän ääressä. Nyt siihen mahtuu.”

M: “Mä meen takas nukkuu kun et kerran halua mua aamupalalle.” 

Ja TÄSSÄ kohtaa äänestäni on mahdollista HALUTESSAAN havaita ärtymystä. En siis korota ääntäni tai tahallisesti osoita mieltäni, mutta myönnän, että ärsyttää kun mies heittäytyy tilaisuuden tullen tietämättömäksi normaaleista rutiineistamme. Olen kuitenkin sen verran äkkipikainen ja impulsiivinen, että en jatkuvasti tietoisesti hidasta puheeni tempoa ja liisteröi sitä hunajalla.

Minusta tälläinen sananvaihto tuntuu siltä, että hän haluaa tahalleen ärsyttää. Mies ei ikinä tätä myöntäisi, hän sanoisi vain että halusi varmistaa asian.

Ja nyt jo tiedän, että mies sai keskustelusta aiheen valittaa kuinka äksyilen. Tiedän, että kun hän viimein tulee aamupalalle, hän takuuvarmasti kysyy, miksi olen TAAS niin töksähtelevä. Minulle tämä kysely tarkoittaa vain aamulla hyytynen ruven raapimista uudelleen auki. Kun mies on saanut pienen ärsyyntymisen siemenen kylvettyä hän hoivaa ja kastelee sitä loppupäivän kommentoimalla “väärää” reagoimistani aamulla.

Tämä kuvio jatkuu päivästä päivään. Ja lopulta se onkin totta, heti kun näen miehen naaman, minä ärsyynnyn. Vastaan yksinkertaiseenkin kommentiin tiukasti, kun mielessäni jo tunnen sitä seuraavan piikin. Sitten joudun pyytämään anteeksi kun äksyilen, vaikka mies ei (silläkertaa) edes provosoinut.

En halua olla äreä, mutten enää osaa muutakaan.

 Ihana loma. Miehellä loma töistä ja perheestä, minulla loma miehestä. Omat ajatukset, omat aikataulut. Ei kiirettä, ei pakkoa. Ei ketään arvostelemassa.

Viikon jälkeen koittaa arki joka lyö kasvoille jo heti lentokentällä. On kireä olo, en tunne kaipuuta enkä ikävää. Ensin viedään tuttava kotiinsa ja kun heiheit on sanottu se alkaa.

Mies: “Mitä sä teet? Aja eteenpäin!!!”
Jessamine: “Miksi? Mä ajattelin kääntää ja ajaa samaa reittiä kun tultiin”
Mies: “Sä jäät pohjasta kiinni! Aja nyt vaan eteenpäin kun mä sanon.”

Ajan eteenpäin miehen haluama reittiä, mutta kommentoin silti:
“En olisi jäänyt kiinni, ei tässä ole edes pehmeää lunta. Kyllä sen ratissa ollessaan aistii miltä tie tuntuu. Yhtään kertaa en ole jäänyt kiinni koko viikkona lumentulosta huolimatta vaikka et ole ollut vieressä neuvomassa. Antaisit nyt mun vaan ajaa rauhassa.”

Kello on yli puolen yön enkä tykkää ajaa niin myöhään. Väsymys haittaa keskittymistäni niin, että en voi olla sitä itsekään huomaamatta. Ajan moottoritielle ja rampissa näen nopeusrajoitusmerkin, 100km/h. Seuraavasta rampista vierelle kiihdyttää TAXI ja keskityn tarkasti väistämään vasemmalle kaistalle. Sitten edessä on toinen henkilöauto, joka vaihtaa kaistaa edestakaisin edessäni.

Mies työntää päänsä melkein tuulilasiin kiinni ja pälyilee sivuille. Kysyn mikä on vialla. “Katson vain tuleeko poliiseja kun sä ajat huomattavaa ylinopeutta”.

GPS näyttää nopeudeksi 97/100
Jessamine: “Tässähän on satasen nopeus.”
Mies: “Eikä oo kuin 80!”
Jessamine: “Viimenen kyltti minkä näin oli 100.”
Mies: “Ei oo yhtään satasen kylttiä ollut, tässä on 80”.

Hidastan nopeuttani ja myönnän etten ole huomannut toisia kylttejä, koska keskityin muuhun liikenteeseen. “Mutta toivoisin silti että sanoisit suoraan että missasin kyltin, sen sijaan että alat teatraalisesti pälyilemään poliiseja.” 

Mies: “No en mä voinut tietää miksi sä halusit ajaa ylinopeutta.”
Jessamine: “Kyllä tiedät hyvin, etten normaalisti aja ylinopeutta enkä koko matkan aikana ole sitä tarkoituksellisesti tehnyt. Viimeisin rajoitus minkä näin oli 100. Se kyltti oli rampissa.”
Mies: “No voi olla että oli.”

Edetään pienemmille teille ja taas kuuluu vierestä: “Älä aja tohon sä jäät kiinni!”
Jessmine: “En mä ole mihinkään kiinni jäämässä. Anna mun ajaa rauhassa.”

Mies: “Miksi sä olet tuollainen äksy. Onko sulla joku ongelma?”
Jessamine: “Ei ole mitään ongelmaa. Olen väsynyt enkä jaksa kuunnella neuvomista kun ajan. Kyllä mä tiedän milloin on vaara jäädä kiinni ja milloin ei.”

Aamulla kun herätään kerron heti miehelle, että minulta jäi yksi pieni projekti kesken hänen työhuoneensa lattialle ja että kerään sen kyllä pois ilman että siitä tarvitsee erikseen huomauttaa. Vähän myöhemmin menen keräämään jättämäni tavarat pois ja mies tulee perässäni huoneeseen.

Mies: “Meinaaks jättää ton kansion tuohon lojumaan?”
Jessamine: “En ole jättämässä. Mähän kerään näitä parhaillaan niin kuin näet.” 

Mies: “En voinut tietää että aiotko ton jättää.”
Jessamine: “Hyvin tiedät etten mitään uskaltaisi sun huoneen lattialle jättää.”
Mies: “Miksi sun pitää sanoa noin, onko sulla joku ongelma?”
Jessamine: “Siis miten?”
Mies: “Oikein korostit ettet uskalla. Yritätkö haastaa riitaa tai jotain?” 

Jessamine: “Sanoin niinkuin asia on. En uskaltaisi mitään tähän jättää. Hyvin tiedät.”

Taas minua opastetaan. Jokaisessa lauseessa tuntuu olevan pieni alisteinen sävy tai sitten se on vain päässäni. Minua on kehoitettu olemaan alistumatta. Olematta myötäilevä, mutta mieheni näkee tämän heti kapinointina. “Miksi sä olet tollanen? Miksi olet äksy? Miksi sä oot tyly? Miksi päätit sanoa juuri tuolla sanalla” En halua selitellä, joten sanon etten pidä siitä sävystä millä minulle puhutaan. “Miksi sä sitten haastat riitaa?”

Ja pienet tehtävänannot alkavat myös. Ei pyyntöjä, ei ikinä pyyntöjä. Ainoastaan käskyjä ja kehoituksia: “Sä voisit samalla... Haeppa... Nyt kun olet siellä... Haluisitsä laittaa mulle... Tuo... Vie...”

14h siitä kun hain miehen kentältä. Seksiä on vongattu kuutisen kertaa siitä huolimatta, että minulla on erittäin hyvä syy kieltäytyä. Mieskin sen ymmärtää ja lopulta ei ehdota enää seksiä vaan sanoo suoraan: “Voisit edes runkata mua.” Kieltäydyn siitäkin.

Hän aistii että kaikki ei ole “okei” mutta syy on minun kapinointini.

Mies tulee huoneeseen ja näkee kuinka kirjoitan tätä tekstiä: “Mitä sä kirjoitat noin tohkeissasi?” Mies haluaa aina tietää mitä kirjoitan ja erityisesti kenen kanssa.

Voi miksei mies matkusta useammin ja pidempiä aikoja?

 Huomaan, että viimeaikoina olen saanut paljon ajatuksia ympäristöstäni, viimeisimpänä tuo otsikon lause LA tatuointitarinat -ohjelmasta.

Pieniä oivalluksia, laulun sanoja, kuvia jotka puhuttelevat. Asioita jotka tuntuvat työntävän eteenpäin ja antavan rohkaisua. Minulle osoitettuja.

Kaikki lauseet ja tunteita herättävät laulut ovat kuitenkin olleet olemassa koko ajan. Ehkäpä olen nyt vain herkempi niille?

Saan voimaa näistä asioista, mutta mihin suuntaan ne työntävät minua. En voi olla ajattelematta, että juuri kaipaamaani suuntaan, mikä ikinä se onkaan. Janoan rohkaisua eroa varten. Haluan irtiottoa menneestä ja uutta tulevaisuutta.

Mutta entä omat vaikuttimeni? Jospa huomioinkin vain eroon kehottavat ajatukset ja jätän taka-alalle sellaiset, jotka eivät miellytä minua tässä tilanteessa.

 Olen joskus impulsiivinen ja olen aina laiska. Parisuhteen kuntoon saattaminen vaatisi hirvittävän määrän työtä ja päättäväisyyttä. Tuntuu siltä, että janoan rohkaisua helpompaan ratkaisuun. Haluan vain lyödä hanskat tiskiin. Mutta sekin pelottaa. Pelkään arkisia asioita, toimeentuloa, yksinäisyyttä. Pelkään että se tappaa meidät. Henkisesti minut ja fyysisesti hänet.

 Niinhän se on: kun elää kuplassa, omakuva vääristyy koverasta kalvo pinnasta. Maailma ympärillä on epätodellinen.

 Pitkään kuvittelin etten saa ystäviä. Että olen epäsosiaalinen, liian hiljainen, syrjäänvetäytyvä, mielenkiinnoton riippa. Pelkkä statisti. En osannut nauttia muiden seurasta ja hakeuduin mielummin paikkoihin, joissa sain tarkkailla tilannetta sivusta. Huomion keskipistenä oleminen oli sietämätöntä.

 Viimeisen parin vuoden aikana seuraelämämme on ollut huomattavasti aiempaa vilkkaampaa. Aluksi oli hirvittävän raskasta tutustua uusiin ihmisiin ja ylläpitää keskustelua. Pikkuhiljaa kuitenkin totuin siihen ja kun sain terapiassa itsetuntoni muruja kasaan, aloin jopa nauttimaan seurasta.

 Mutta minulla ei ollut omia ystäviä, vain miehen tuttuja. Näistä tuttavista on vähitellen valikoitunut muutamia ihmisiä, joiden kanssa todella tunnen olevani samalla aaltopituudella. Ihmisiä, joita voin varmuudella sanoa nykyään myös omiksi ystävikseni. Tapaamme heitä useimmiten miehen kanssa yhdessä, mutta satunnaisesti järjestämme jotain menoa ilman miestäkin. (Liian harvoin)

 Silti kuulen sisälläni pienen ikävän äänen, joka sanoo etten riitä, että he eivät ole minun ystäviäni vaan mieheni. Että he käyvät kylässä mieheni luona, eivät minun. Yritän työntää ajatuksen pois mielestäni, mutta huomaan sen salaa hiipivän takaisin.

 Eilen tapahtui jotain joka avasi silmäni. Mies oli pois ja yksi “meidän” ystävistämme ilmoitti heti tulevansa kyläilemään ja toi myös kaverinsa mukanaan. Meillä kolmella oli tosi hauskaa, aika kului siivillä. Uusi tuttavuus osoitautui aivan huipuksi tyypiksi. Ihana, elämänmyönteinen henkilö, jonka kanssa tulen varmasti tapaamaan jatkossakin. Näin toivon.

 Lähtiessään “meidän” ystävämme ohimennen mainitsi, että olisi tuonut kaverinsa mukanaan jo aikapäivää sitten, mutta oli odottanut hetkeä, jolloin mies ei olisi kotona. Koska:
“Sinä et ole oma itsesi kun mies on paikalla. Olet hiljainen ja syrjäänvetäytyvä. Mies taas osaa olla ärsyttävä päsmäri ja suoraansanoen kävisin teillä muutenkin useammin, jos hän ei olisi aina paikalla. On rasittavaa kuunnella kun hän aliarvioi sinua. Ja on rasittavaa kun hän pätee. Mutta sinun kanssasi kahden on hauskaa ja haluan että tutustut myös muihin ystäviini”.
Ja näin kuulemma ajattelee tuttavapiirimme toinenkin “yhteinen” ystävä joka myös on vähentänyt kyläilyjään.

 Asetan itseni kuplan ulkopuolelle ja tilanne avautuu kirkkaana edessäni. Näinhän se on. Minä en riitä silloin kun tunnen miehen katseen niskassani. Ilman hänen seuraansa on helpompi hengittää. En pysty keskittymään muihin ihmisiin kun hän on paikalla. Arvioitavana, suorittamassa etukäteen saneltua käsikirjoitusta.

 Kirjoitan tämän muisiin itselleni siltä varalta, kun pieni ääni hiipii jälleen tajuntaani. Sillä sen se vielä tulee tekemään monta kertaa.

Kiusaaminen ja normaali kommunikaatio. Mistä nämä erottaa?

Olenko vain herkkänahkainen hölmö, kun tunnen mielipahaa miehen harjoittaessa “normaalia kommunikaatiota”. Missä menee raja mitä ja mistä toiselle voi sanoa.

Tuntuu että mikään ei riitä. Aiheutan pettymyksen toisensa perään ja näitä minun luonteeni rosoja pitää sitten yhdessä analysoida. En ymmärrä miehen logiikkaa eikä hän minua. En ymmärrä sitä perjaatetta, että kaikki sellaiset tekemäni asiat, joista on mahdollista negatiivinen puoli kaivaa, ovat selkeästi harkittuja ja tarkoituksellisia. Mokailen aiheuttaakseni mielipahaa miehelle. Ja sellainenhan ei tietenkään käy päinsä. Pitää tehdä yhdessä suunnitelma, jolla vastaava ehkäistään tulevaisuudessa. Jokaiseen erheeseen pitää löytyä loogisesti tyydyttävä syy ja miettiä tapa, jolla vastaava tilanne ehkäistään tulevaisuudessa.

Mutta en minä halua tarkkaan laskea jokaista tekemistäni, ajoittaa elämäni jokaista sekuntia ja analysoida jokaista askelta. Miksi normaalit arkirutiinit eivät voi olla asioita, mitä suoritetaan ilman sen kummempaa pohdintaa. Miksi kaiken pitää sujua moitteettomasti, huomaamatta ja tarkkaan harkiten.

Aina kun tuntuu, että elämä tasaantuu, tuntosarveni laskevat ja tuudittaudun valheelliseen turvallisuuden tunteeseen. En arastele, en varo sanojani, sovin asioita ilman “komitean” päätöstä. Ja arki tuntuu sujuvalta, elämä soljuu omalla painollaan. Silloin miestä alkaa ärsyttää.

Ja siitäkös riita syntyy. Asioista, joista en voinut arvata riitelyn olevan edes mahdollista.

....

Lähden hoitamaan asioita, omiani ja miehen. Tarkoitus on myös käydä kaupassa ja hoitaa usean päivän ruokaostokset sekä tarjottavat kahdeksalle hengelle koko viikonlopuksi. Lähtiessäni vilkaisen kelloa ja aikaa näyttää olevan reilut pari tuntia.

Kaksi ensimmäistä kohdetta sujuu ilman ongelmia, mutta kolmannesta paikasta ei löydy miehen haluamaa tuotetta. Joudun poikkeamaan vielä yhteen ylimääräiseen paikkaan ennenkuin olen valmis ruokakauppaan. On kuuma paksuissa ulkovaatteissa, hiki valuu otsalta kun yritän pinnistellä kärryihin kaikki tarvittavat asiat. En kirjoittanut listaa, joten olen muistini varassa. Vihdoin takaisin autossa ja vilkaisen puhelimesta kelloa. Aikaa kului huomattavasti enemmän kuin alkuun olin kuvitellut, mutta olen silti edelleen aikataulussa. Näen että mies on soittanut. En kuullut puhelinta toppatakin taskusta kaupan hälyssä. Harmittaa. Tiedän jo että tämä ei pääty hyvin. Soitan miehelle heti ja tarkistan oliko tärkeää asiaa. En ylläty kun kuulen ettei mitään asiaa ollut, mies oli vain ihmetellyt että mikä kestää.

Joudun tekemään vielä kaksi stoppia lapsia hakiessani. Raahaan sisälle kahdet luistimet ja kypärät, reput, postipaketin, kahdeksan kauppakassia joista kuusi on painavia ruokakasseja. Hiki valuu silmiin ja lapset aloittavat reuhaamisen heti eteisessä.

Keittiössä mies seisoo katsomassa urakointiani kädet puuskassa.

Mies: “Oliks sulla tässä joku juttu?”

Jessamine: “Ei mulla mitään juttua ollut. Menihän tässä aikaa, mutta enkö mä ole ihan ajoissa? Tarvitset autoa vasta vartin päästä.”

M: “Mikset sä vastannut kun mä soitin?”
J: “En kuullut puhelinta kun se oli paksun takin taskussa. Soitin heti kun huomasin että olit soittanut.”

M: “Mikset sä voi pitää sitä niin että kuulisit?”.
J: “Se on täysillä ja värinällä. En tiedä miten saisin sen kuulumaan enää tämän paremmin.”
M: “No oliks sulla joku syy ettet voinut soittaa mulle?”
J: “Miksi mun olisi pitänyt soittaa?”
M: “No yleensä on tapana soittaa jos myöhästyy huomattavasti.”
J: “Mistä mä olen myöhässä? Sä et ole vielä varttiin lähdössä. Ja sitäpaitsi en mä huomannut että mulla oli kestänyt noin kauan, ennenkuin vasta autossa kun soitin sulle.”
M: “Eli sua ei kiinnosta olla tavoitettavissa, etkä halua ilmoittaa kun sulla kestää erityisen pitkään. En mä voinut tietää että ootko tulossa vai et kun et kerran vastannut puhelimeenkaan.”

Puran ostoskasseja jääkaappiin. Väsyttää ja harmittaa. Lapset pörräävät jaloissa ja joudun komentamaan heitä kokoajan pois jääkaapinoven tieltä. Mies ei tee elettäkään auttaakseen.

M: “Onko nyt niin, että sun mielestä ei ole mitään väliä sillä, onko tavoitettavissa? Tai että antaako toisen odotella huolissaan ilman mitään informaatiota?”
J: “Saisinko mä nyt purkaa nämä kassit rauhassa. En jaksa jauhaa tätä asiaa. Voisit auttaa mua sen sijaan että kuulustelet.”
M: “En mä mitään kuulustele, yritän vain ymmärtää miksi sun mielestä on oikein, ettei vastaa puhelimeen.”
J: “En mä niin sanonut! Mähän jo kerroin etten kuullut puhelinta enkä tullut katsoneeksi kelloa.”
M: “Eli sä et kykene mitenkään seuraamaan ajankulua tai huolehtimaan puhelimestasi?”
J: “Mulla oli isot ostokset tehtävänä. Keskityin miettimään mitä pitää ostaa, että muistaisin kaiken olennaisen. En mä siellä ollut kelloa kyttäämässä. Mä en nyt todellakaan halua enää jauhaa tätä asiaa. Anna jo olla.”
M: “Sua ei siis kiinnosta tää taas lainkaan. Sä et halua mitenkään miettiä, miten selviäisit ajan seuraamisesta tai osaisit olla tavoitettavissa tarvittaessa?”
J: “...”
M: “Mikset sä vastaa mulle?”

Ja tätä jatkuu kunnes mies (vihdoin) lähtee. Inhoan kaupassakäyntiä muutenkin ja tuo vittupää kehtaa tehdä kokemuksesta vielä asteen verran paskemman.

Ja ei tämä vielä tässä. 

Pari tuntia lähtönsä jälkeen mies lähettää viestin ja kysyy: “Vieläkö oot äksytöksy?”
Siis voi *kele. Jätkällä on pokkaa syyttää minua äksyilystä siitä huolimatta etten edes korottanut ääntäni vaikka hän kilahti mielestäni täysin syyttä. Tuntuu kuin eläisimme rinnakkaisissa universumeissa.

Lähetän vastauksen: “Meni vähän nurinpäin tuo sun arviosi, mut en”
Mies_txt: “Nurinpäin?”
J_txt: “Sinähän se halusit ongelmaa selvitellä, en minä”
M_txt: “Niin no eihän se sinulle tietenkään ole ongelma jos teet niinkuin lystäät”
J_txt: “No musta "ongelma" ei vaatinut sen tyyppistä selvittelyä kuin halusit siinä tilanteessa suorittaa. Ja siksi en tykkää että sanot mun äksytöksyilleen, vaikka itse asiaa jauhoit”
M_txt: “Mä halusin vain tietää missä tilanteessa mun on ok olla kiireinen ja sulkeutua kellolta ja puhelimelta”

En enää vastaa. Miksi vastaisin. Ei tällaista keskustelua voi järjellä selittää. En minä ainakaan. Siitäkään huolimatta, että tämä sama keskustelu on käyty läpi jo lukemattomia kertoja. Vain kulissi vaihtuu. Milloin tilanteen käynnistää tarjoamani ruoka, ystäväni, pyykit, lasten aikataulut, takan sytyttäminen, pihatyöt, tv-ohjelma... mikä vain käy aiheeksi. Varomaton sana, ääneen pohdittu ajatus. Tapa jolla katson. Äänensävy. Ylipäätään mikä tahansa mitä teen tai jätän tekemättä.

Minulla on miehelle nimi, jolla kutsun häntä ajatuksissani. Vittupää. Usein jatkan tahtomattani näitä keskusteluja päässäni hänen kanssaa käyttäen tätä nimitystä. Valitettavasti nimi tulee mieleeni nykyään usein jo ennenkuin hän edes avaa suutaan.


Olenko tosiaan niin ärsyttävä ja ylimielinen toisten tarpeita kohtaan että nämä kurinpalautukset ovat tarpeellisia? Vai olenko vain herkkänahkainen kun tällaiset rakentavat mielipiteidenvaihdot jäävät vaivaamaan niin, että toivon ettei Vittupää tule kotiin enää ikinä?

 
Kuinka he oikein tekevät sen? Postimyyntivaimot, Thai tyttöset... esimerkkejä riittää vaikka kuinka paljon. Miten he kykenevät viettämään “normaalia” perhe-elämää miesten kanssa, joihin heillä ei ole tunnesidettä? Olenko ymmärtänyt jotain olennaisesti väärin?

Minulla on mies johon olen aikoinani ollut hyvin ihastunut, ehkäpä jopa ajoittain rakastunut. Olemme yhdessä kasvaneet aikuisiksi hyvässä ja pahassa. Perustaneet perheen ja suunnitelleet tulevaisuutemme.

Mieheni ei halua ajatella elämää ilman minua ja lapsia. Miksi minä en voi ajatella näin?

Olemme saaneet jälleen keskusteluyhteyttä auki. Pystyimme jopa puhumaan seksistä (nyt raksi seinään). Tuntuu, että kommunikointi on ottanut aimo harppauksen eteenpäin. Voi olla, että pystymme luomaan kompromisseja sekä sopimaan tapoja, joilla kytevä riita saadaan leikattua heti alkuunsa.

Yhteinen elämä voisi jopa toimia.

Se toimisi minulle, jos voisimme elää niinkuin ystävät kommuunissa. Kuin sisarukset.

En halua tuntea miehen kosketusta. Miksi se on niin vaikeaa? Muutkin siihen pystyvät. Elämään rakkaudettomassa suhteessa rakastunutta esittäen.

 J:ltä tuli kommenttilaatikkoon viesti jonka otan tässä tarkempaan käsittelyyn:

“Edelleen sama tilanne. Mikään ei muutu, koska et tee mitään. Voisit halutessasi muuttaa kaiken ja lopettaa tällaisen älyttömyyden. Miksi et tee niin?

Edelleen: sinulla on vain voitettavaa.

Periaatteessa ymmärrän ettet näe sitä. Toisaalta tuntuu täysin käsittämättömältä, että haluat heilua tuossa löysässä hirressä edelleen. Ehkä todellakin haluat ja haet epäonnea? Et suostu ottamaan vastuuta omasta onnestasi. En tiedä miten kovaa pitäisi riuhtaista, että pääsisit tuolta maailmastasi todellisuuteen...”

Tämä on tärkeä kysymys, miksi en?

Onko tosiaan niin että haluan epäonnea. Ehkäpä tarvitsen koneistoni polttoaineeksi riittävästi sortoa ja epätoivoa jotta voin rauhassa ryvetä itsesäälissä ja torjua vastuun. Saako säälipisteillä bonusta?

Vai voisiko olla, että elämäni on luisunut niin kauas syrjäpoluille ettei pelkällä kartalla ja kompassilla enää löydä reitille. Onko GPSsäni patterit lopussa? Saisinko sen toimimaan aurinkoenergialla?

Tilanteeni verrattuna vuoden takaiseen on jo nyt aivan erilainen. Tämä prosessi on kuluttanut, mutta samalla myös antanut voimia. Suhteemme on jo osin sellainen, että ilman helvetillisiä vuosia, se voisi olla kohtuullisen normaali ja tyydyttävä. Tosin minua kaduttaa syvästi, etten ottanut viimeistä askelta vuodenvaihteen jälkeen. Hyydyin kynnykselle.
Olisi ollut helpompi lähteä kun kaikki oli päin seiniä. Nyt osa asioista on järjestyksessä enkä enää osaa sanoa onko vaatimukseni erosta kohtuullinen. Toisaalta, enhän minä muuta toivo kuin viimeisen seitsemän vuoden täydellistä nollaamista ja poistamista alitajunnastani. Onnistuisikohan kirurgilta? Kela ei taida korvata. Virosta voisi saada toimenpiteen halvemmalla...

En ole ikinä ollut erityisen toimelias yhteydenpidossa ystäviini. Eikä tilannetta ole lainkaan helpottanut se, etteivät minun ystäväni ole kelvanneet miehelle. Pikkuhiljaa huomasin olevani tilanteessa jossa minulla oli läheiset suhteet vain lähinpään perheeseeni. Siskoni = paras ystäväni = ainoa ystäväni.

Jos olisin pitänyt kutsut johon pyytäisin pelkästään omia kavereitani, olisi kutsulistalla ollut vain yksi nimi...

Minulla on isoja päätöksiä tehtävänä ja ymmärrän tukiverkon tärkeyden. Jokatapauksessa mitä teenkin, ovat ystävät tärkeitä. Nyt saan tuntea sen nahoissani kipeämmin kuin koskaan, kaipaan omia ystäviä. Ja olen ottanut askeleita jotta saisin tämän puolen elämästäni kuntoon. Vuoden puurtamisen tuloksena saisin kutsulistan venytettyä jo viiteen nimeen, ehkä jopa kuuteen? Voi kuinka näistä ystävistä meillä väännetäänkään...

Toinen painava asia on omat menot. Niitä ei nimittäin ole ollut lasten syntymän jälkeen. Harrastus toisensa jälkeen on torpattu syystä tai toisesta. Tai sitten mies on liittynyt heti perässäni harrastusryhmääni.

Tilanteeseen kyllästyneenä aloin syksyllä tanssimaan sambaa :-) Sinne keekoilemaan ei ole miehen pokka riittänyt... Repiköön siitä! Ei ole pelkoa että rytmitajuton mies pääsisi edes perkussioryhmään. Tätä harrastusta mies ei voi edes argumentoida kumoon, koska eräs hänen suuresti arvostamansa henkilö tanssii myös.

Diagnoosini sanoo: “vakava masennus”. Silti harrastan säännöllisesti liikuntaa ja suoriudun rutiineistakin sinnittelemällä. Tiedän olevani masentunut, mutten osaa sanoa onko se osa syytä vai seuraus. Kotona en saa masennustani mitenkään näyttää. Silti se jollain kierolla tasolla lohduttaa. Kun päivästä suoriutuminen tuntuu mahdottomalta, voin ajatuksissani vedota masennukseen. Vaihtoehtoisesti joutuisin miettimään, miksi tuntuu kuin olisi menettämässä järkensä. 

Jokatapauksessa vastaus kysymykseen on, etten todellakaan tiedä. Tai tiedän etten ole onnellinen mutta olen menettänyt todellisuudentajun. Olenko itse syy tilanteeseeni? Katuisinko jos lähden? Tuhoanko lasteni elämisen edellytykset turhaan jos syy onkin vain omassa kieroutuneessa mielessäni? Olisinko kuitenkin liian heikko ja taipuisin takaisin miehen valtaan tehtyäni ensin peruuttamatonta vahinkoa koko perheelle?

Leijailen harmaassa kuplassa totaalisessa painottomuuden tilassa, mutta olo tuntuu raskaalta.

Kun kupla puhkeaa putoanko , hukunko vai pääsenkö vapaaksi?