Ihan ensiksi, pyydän anteeksi kaikkia kirotusvihreitä ja ajatusoksennuksia. Tapani vastaisesti kirjoitan tämän tekstin suoraan vuodatuksen editoriin, enkä edes aio käydä sitä läpi.

Postaukseni aihe on tilanteeni päivitys - ihan vaan siltä varalta että teistä rakkaista joku vielä pitää bloginrankaani edelleen listallaan.

 

Eli tällä sitten mennään:
Onnistuin löytämään sopivan asunnon ja muutin pois yhteisestä kodista. Oma koti tuntui heti hyvältä ja tiesin tehneeni oikean ratkaisun. Joskus exä saa minut itkemään yhdellä lauseella, joskus se vaati häneltä pidemmän yrityksen. Jokatapauksessa kuvio on tullut minulle pikkuhiljaa tutuksi - ensin tyyntä ja sitten yllätysisku suoraan lapojen väliin.

Pikkuhiljaa aloin turtumaan ja kyllästymäänkin tähän. Kaikkeen kiristämiseen ja vittuiluun. Päivä päivältä exän alistava ote on päässyt lipsumaan ja pelkään seuraamuksia vähemmän ja vähemmän. 

Lapset ovat voineet silminnähden paremmin, vaikkakin olen pitänyt isiviikoista kiinni. Exä tosin yrittää työntää lapsia minulle ja heittää marttyyri-isän repliikkejä siitä, kuinka vaimo otti eron kuin salama kirkkaalta taivaalta ja ryösti lapset. Silloin pitää muistuttaa tätä esimerkillistä kasvattajaa siitä, että joka kerta kun pojat ovat isällään, ei mene kahta päivää ennenkuin exä pyytää minua hakemaan jälkikasvuaan, kun häiritsevät liikaa.
Lasten asioissa olemme kuitenkin olleet kokoajan puheväleissä ja exä ei ole päässyt kokonaan luistamaan omista viikoistaan, ainoastaan yksittäisistä päivistä.

Itse lopetin terapian ja pää-lääkkeet jo samantien kun muutin pois. Syksy meni kuin pilvessä ja pudotus oli samassa mittakaavassa. Nyt olen taas mielialalääkityksellä ja voin varsin hyvin. Uusi sydänystävä pitää minusta huolta ja minä hänestä, seurustelusuhteesta en edes haaveile. (enemmänkin näen painajaisia).

Elämässä ovat siis palikat kohdallaan ja tuntuu että suunta on ylöspäin. Toisaalta olen päättänyt olla itselleni armollinen ja annan haavojen parantua enkä vaadi itseltäni sitä täydellistä suoriutumista jota avioiitossa olin tottunut elämään.


Kaikella Rakkaudella toivon, että joku teistä vastaavien asioiden kanssa painivista löytää apua näistä raapustuksistani.

 

Onnellisesti eronnut,

- Jessamine

 ...että nyt on käräjäoikeuden leima paperissa ja osaritkin allekirjoitettu.

Olen antanut miehelle näennäisen vallan päättää siitä, haluaako hän minun lähtevän välittömästi vai jäävän harkintajan loppuun asti.

Käytännössä olen aloittanut asunnon haun ja muutan varmasti heti kun sopiva vain osuu kohdalle. Valitettavasti järkevän kokoisen vuokra-asunnon löytyminen haluamaltani alueelta voi olla tuskien taival...

 

Kiitos teille kaikille, jotka ovat ajatuksissanne tai kommenttilaatikossa onnitelleet. Tosielämässä on käytännönsyistä ollut pakko kertoa muutamalle ihmiselle erosta ja olen saanut vain syviä pahoitteluja ja huokailuja lasten puolesta.

Omille tärkeimmille ihmisille en ole vielä kertonut. Ehdin myöhemminkin.

 

 Kirje käräjäoikeudelle on valmiina printattuna allekirjoituksia odottamassa. Menin lupaamaan, että haetaan eroa yhdessä. Mies vaan ei pysty allekirjoittamaan ennenkuin on lukenut kirjeen vielä kertaalleen ja juuri nyt on niin huono olo, tai kädet tärisee, tai sydän läpättää, tai päätä särkee....

 

No, huomenna kirje lähtee sitten yhden allekirjoituksen versiona jos toinen ei onnistu.

 

Olen myös luopunut ja joustanut lähes kaikesta, jotta vain saataisiin tämä asia eteenpäin. En missään tapauksessa halua rasitteekseni vuosia kestävää oikeustaistelua. Siitä en selviäisi. On helpompi luopua oikeudesta avio-osuuteen.

 

Tiedän jo mitä ajattelette: Älä ole tyhmä! Ei saa antaa periksi! Mitään ei pidä allekirjoittaa mitä saattaa myöhemmin katua!

Mutta raha on miehelle hyvin tärkeää, minulle ei niinkään. Oikeastaan tämä on minulle vaihtokauppa, pieni omaisuus mielenrauhaa vastaan. Riittää että minulle jää tarpeeksi uuden asunnon hankintaan, lasten vuoksi. Pärjäisin vähemmälläkin.

 

 

Eräs tuttava kysyi, että olenko tosiaan nyt miettinyt tämän asian riittävän perusteellisesti. Ettei vaan ole kysymys oikusta ja kadun eroa myöhemmin. Ja olenko ajatellut mitä tämä tekee lasten elämälle?

 

Niin, en tiedä. Mutta mistäpä sen oikean vastauksen saisi. Tämä on nyt päätökseni. Muuta en osaa sanoa.

 

Sanattomaksi jättää myös miehen perustelut avioliiton jatkamiselle: Huonokin liitto on parempi kuin että olisi yksin. 

Miehen mielestä riittävä syy ylipäätään suhteen solmimiseen on se, ettei tarvitse olla yksin.

 

 

Voi kunpa saisin jo olla yksin...

 Valvon öisin ja käyn itsekseni pitkiä keskusteluja. Ja kirjoitan blogiin pitkiä tarinoita.

Nyt kun valkoinen sivu on edessäni, en saa mitään järkevää “paperille”. Tuntuu niin tyhjältä, kuin kaikki olisi jo sanottu liian monta kertaa.

 

Mies on muuttanut itseään paljon. Jos muutos on pysyvää en voi mitenkään käsittää sitä. Miksi olen joutunut elämään vuosia piinassa ja paineen alla, jos muutos onnistuu sormia näpsäyttämällä? Tai sitten mies on nyt vain niin todella innostunut tästä uudesta asiasta, omasta uudesta alustaan. Jos hän saa päänsä kuntoon niin olen onnellinen hänen puolestaan. En silti lupaa jäädä odottamaan ja katsomaan mitä on vielä tulossa.

 

Minä taas en halua muuttua. En tällä tavalla. En ole enää valmis kompromisseihin.

 

 

Teen itselleni aikatauluja. Sitten kun...
Hyvä ystävä antoi arvokkaan neuvon: “Tee päätös, on se sitten mikä vaan. Et jaksa ikuisesti soutamista ja huopaamista.” Fiksu kaveri, fiksu neuvo ja toki minä sen itsekkin tiedän. Totuus pitää vain saada joskus suoraan päin naamaa että siihen alkaa uskoa.

 

Sitten kun... 

Lasken kuukausia. Jos nyt jätän avioerohakemuksen, loppuu harkinta-aika juuri joulun alla. Onko se liian ilkeää? Mutta emme siinä kohtaa ehkä enää asu yhdessä - onko asialla kuitenkaan väliä. Ja toisaalta mietin miten mies asian ottaa: huonosti, vai todella huonosti. Olisiko parempi että käydään istumassa vielä yksi pariterapia ennen paperitöitä? Tai jos mies tapaisi oman terapeuttinsa vielä kertaalleen, olisiko hänelle silloin helpompi suhtautua asiaan.

 

Roikun löysässä hirressä. En uskalla potkaista penkkiä alta, mutta toisaalta en ota lenkkiä kaulaltani. Aina löytyy uusi tekosyy tai päivä, jota pitää odottaa.

 

 

Tänä aamuna mies teki eroamispäätöksen taas vähän helpommaksi. Olen ollut jo tunteja hereillä lasten kanssa, mies on edelleen nukkumassa. Paitsi kävi hän aamukusella. Ohikulkiessaan ei sanonut mitään, mutta mulkaisi minua syyttävästi ja vihaisesti.

En tiedä mitä olen tehnyt, jotain kuitenkin, että mies murjottaa. Oikeastaan en edes halua tietää, mutta vääjäämättä edessä on “keskustelu” minun aiheuttamastani mielipahasta tai ajattelemattomasta toiminnastani.

 

Mies sanoi, ettei halua puhua asioita selviksi, koska sitten ero olisi minulle helpompi. Miehen mielestä minun on helpompi lähteä jos voimme sopia asioita riitelemättä ja silloin todennäköisemmin menen. En ymmärrä tätäkään logiikkaa. Miksi haluaisin jäädä ihmisen luokse joka tekee tarkoituksellisesti oloni hankalaksi?

 Nyt tulee roppakaupalla fiilistelyä.

Pyydän heti anteeksi, olen päissäni ja en ota vastuuta kieliopista (edes sitä vähää kuin yleensä).

 

Sinnittelin viikon pari. Koitti vihdoin päivä kun uskaltauduin matkalle miehen kanssa, vaikka pelkäsin kaikkea paskaa ja tuskaa se toisi tullessaan. Olin varautunut. Mukaan lähti ystävä, johon tiedän mieheni ihastuneen. Bufferiksi minun ja hänen väliin.

 

Ja meillä oli ihanaa! Todella kivaa. En muista aikaa jolloin olisi ollut kivempaa. Ystävä vei miehen huomion ja ystävä antoi minulle huomionsa. Perfect!

 

Kunnes ystävä muutaman drinkin jälkeen sanoi miehelle jotain viatonta... Kannusti tätä ottamaan aloitteen ja parantamaan itsetuntoaan. Tekemään jotain hullua kerrankin.

 

Mies otti nokkiinsa ja alkoi mököttämään. Oli naama niin norsunvitulla että kuvan olisi voinut ottaa sanakirjaa varten. Ja minä toivoin, että mies olisi vain lähtenyt hotelliin nukkumaan, kuinka toivoinkaan että olisi mennyt...

 

Mutta miehen oli PAKKO aloittaa draama. Lopulta hän uhkaili minua/meitä taas itsemurhalla: “Entäs jos mä hyppäänkin tuosta sillalta?” Suutuspäissäni sanoin että siitä vaan, mutta se oli ystävälle liikaa. Hän lähti omille teillensä. Tiesin ettei mies sitä tekisi, ei hänellä ole munaa ottaa sellaista askelta. Kyse on vain kiristyksestä: “Huomatkaa minut!”

 

Loppuilta menikin ystävää etsiessä ja miestä motivoidessa. Päätökseni vain vahvistui entisestään: en minä tätä halua. Haluan aikuisen ihmisen rinnalleni tai sitten en ketään. En tällaista teatteria.

 

Mies pyysi loputa anteeksi ystävältä ja jatkoimme “kuin mitään ei olisi tapahtunut”, mutta hyvä fiilis oli tipotiessään. Illan aika kysyin että mitä ihmettä mies oikein ajatteli? Hänellä oli matkakumppaneinaan yksinhuoltaja nainen, joka taisteli itsetuntonsa kanssa ja joka oli OIKEASTI yrittänyt itsemurhaa kesällä. Ja vaimonsa, joka oli niin lopussa että halusi eroa ja joka söi lääkettä masennukseensa. Myöskin entinen itsemurhakanditaatti.
Mitä ihmettä hän oikein kuvitteli saavuttavansa? Sääliä? Meiltä? Aikuisten oikeasti?

 

Mies myönsi, ettei todella edes harkinnut elämänsä lopettamista, mutta juuri sillä hetkellä oli tuntunut paskalta... että niinpä....

 

 

Meillä oli eilen istunto pariterapiassa. Edellisestä kerrasta on melkein vuosi. Terapeutti kysyi miten meillä nyt menee, mies sanoi että hyvin menee, että hän on edistynyt pajon. Minä sanoin, että haluan eron, olen lopussa, enkä jaksa tätä paskaa enää päivääkään.

 

Puhuttiin ja pohdittiin. Terapeutti kertoi kuinka hän näkee miehen todella haluavan yrittää vielä, kuinkä tämä todella rakastaa minua ja haluaa liittomme jatkuvan.

Terapeutti sanoi myös, että hän uskoo minun syvällä sisälläni edelleen rakastavan miestä ja haluavan liittomme onnistuvan. Minä korjasin että näin ei ole, että minä en enää arvosta miestä, en tunne muuta kuin välittämistä niin kuin hyvästä ystävästä välitetään. En halua hänelle pahaa, mutten rakasta, en halua, en arvosta, en luota, en rakasta niinkuin puolisoa rakastetaan.

 

Terapeutti otti puheeksi, että mies oli aikaisemmin käyttänyt aseena itsemurhalla uhkailua. Kerroin että näin tapahtui taas muutama päivä aikaisemmin. Mies oli hipihiljaa kun terapeutti sanoi sen olevan julmaa ja tarpeetonta, kuten erolla uhkaaminenkin. Sanoin, etten minä uhkaile, että todella olen lähdössä, etten halua enää toimia omaishoitajana. Minun pitää pitää huoli itsestäni ja että olen niin rikki että energiaa ei riitä enää aikuisen ihmisen kainalosauvaksi. Olen jättänyt liittomme jo tuhat kertaa mielesäni, nyt en enää halua uutta mahdollisuutta. Olen jo poistunut lavalta.

 

 

Ensimmäisten kirjoitusteni jälkeen joku mainitsi pitävänsä humoristisesta kirjoitustyylistäni. Nyt näen, että huumori on kadonnut. Jäljellä on vain kipu ja epätoivo. Mies elää edelleen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän haluaa lähteä matkalle yhdessä pian uudestaan, että voi osoittaa ettei tee samaa virhettä uudestaan.

 

 

Minä en halua. En halua antaa miehelle mahdolisuutta tehdä samaa virhettä uudestaan. Enää kertaakaan.