Tiistaina terapiassa sanoin että halua eron. Sanoin sen taas monta kertaa. Keskiviikkona ilmoitin miehelle että nyt menen...

Ja tässä edelleen istun tärisemässä ja tuntemassa samanaikaisesti syvää syyllisyyttä, itseinhoa, avuttomuutta - you name it!

Juu, onhan se mies tosiaan muuttunut. Kuin eri ihminen. Puhutaan asioista, mies katuu ja pyytää anteeksi. Tarjoaa rahoitusta jos haluan aloittaa jonkun ihan oman jutun, vaikka oman yrityksen. Mitä vain haluan. Vaikka kuun taivaalta.

Viime viikon nukuin yöni hyvin. Aamuisin heräsin levänneenä ja varmana päätöksestäni. Minä lähden. Mutta en pystynytkään vaan taas annoin periksi.

Myönnän toki, että jos mies olisi aina ollut sellainen kuin nyt, minulta ei puuttuisi mitään. Eläisimme sitä idylliä jota aina osaksemme toivon. Miksi en siis pysty hyväksymään tilannetta ja vain elämään ja nauttimaan elämästäni? Miksi olkapäälläni istuu tämä piru joka edelleen kuiskii korvaani: "Mene, lähde, näytä että sinulla on selkärankaa. Ole itsekäs"?

Miksi en vain voi antaa ajan kulua ja katsoa miten käy? Miksi jokainen sana ja ele kuvottaa?

Ja jälleen otan lasin viiniä, toisenkin. Kolmannen sitten kun lapset ovat nukkumassa. Sopivan turtana uni tulee paremmin kunnes herään valvomaan.

 

Yhteisellä terapiasessiolla käsiteltiin syitä, miksi mies käyttäytyy niinkuin tekee ja miksi minä annan sen tapahtua. Mies ei pyrkinyt lainkaan puolustautumaan vaan myönsi olleensa törkeä. Hän ei pystynyt selittämään käytöstään minua kohtaan mitenkään, sanoi vain ettei ollut aikaisemmin tullut ikinä varsinaisesti ajatelleeksi koko asiaa. Hän tunnusti joutuneensa muutamia kertoja töissäkin ongelmiin kiivaan luonteensa takia ja toisaalta saavansa asioita läpi, kun häntä ei uskalleta vastustaa.

Terapeutti ei luonnollisestikaan ollut varsinaisesti kummankaan puolella, mutta koko ajan hän toi miehelle selväksi, kuinka parisuhde ei voi mitenkään toimia jos se ei ole tasapainossa. Jos toisen osapuolen kaikkien tekemisten motivaattorina on pelko, jos vahvempi osapuoli ryöstökalastaa, ei yhteistä tulevaisuutta ole. Vain pahaa oloa molemmilla. Mies tuntui ymmärtävän. Kyyneleet nousivat silmään molemmilla.

Uusi aika on ensi tiistaina.

Sanoin että haluan eron. Sanoin sen useaan otteeseen. Ja sanoin sen vielä pariin kertaan kun tulimme kotiin. Mies anelee uutta mahdollisuutta. Hän on miettinyt asioita ja ymmärtää nyt mikä on oikeasti tärkeää. Hän ei halua, että lapset joutuvat vaeltamaan kahden kodin väliä. Tämä on minulle se herkin paikka...

Puhuimme terapian jälkeen kahdestaan myös seksistä. Aikaisemmin mies on ehdottanut maistraatissa käyntiä aina heti jos olen edes viitannut siihen suuntaan, että seksi vähenisi tai minä päättäisin koska sitä on tarjolla.
Nyt ilmoitin etten halua mitään seksuaalista kanssakäymistä. Enkä tiedä kestääkö tämä vaiheeni viikkoja, kuukausia tai vuosia, mutta sen tiedän että minuun ei kosketa enkä halua edes ehdotuksia kunnes itse niin päätän.
Mies nieleskeli hetken ja sanoi sitten että jos yhdessä pysyminen on siitä kiinni, niin sitten hän on ilman. Ja on pitänyt lupauksensa!

Olen totaalisen hämmentyneessä tilassa. Nyt todella tuntuu siltä, että mies on tehnyt täyskäännöksen. Ymmärtänyt kuinka tärkeä hänelle olen ja osoittaa sen sanoin ja teoin. Hän on muuttanut myös suhtautumistaan lapsiin. Ja mies vaikuttaa tyytyväiseltä ja hyväntuuliselta.


Olen hämilläni. Muutos oli niin äkillinen ja valtava, etten sellaista olisi ikinä odottanut. Ja kaikenlisäksi se vaikuttaa aidolta, ei pakotetulta. Jos suhteemme olisi aina ollut tällainen, minulta ei puuttuisi mitään. Ja kaikenlisäksi tuntuu että tilanne voisi olla pysyvä.

Mutta minä olen katkera. Miksi mies on piinannut minua sadistisella käytöksellään vuosikaudet, kun asioiden saattaminen oikealle uralle kävi hetkessä? En voi ymmärtää...

Ja pahinta tässä tilanteessa on se että minä edelleen haluan erota. En rakasta miestäni. Huomionosoitukset ja halaukset tuntuvat epämielyttäviltä. En löydä historiastamme yhtään asiaa, jonka haluaisin takaisin. En pysty motivoitumaan yhteiseen tulevaisuuteen.

Jos asiat sujuvat jatkossakin yhtä hyvin, kuin nyt viimeisinä viikkoina, pitäisikö lasten takia pysyä yhdessä? Rakkaushan muuttaa jokatapuksessa muotoaan pitkässä suhteessa, enkä kuvittele että 16 vuoden jälkeen monikaan huumaantuu puolisostaan. Mutta mies on muuttunut minulle täysin yhdentekeväksi. Tarvitseeko lasten vuoksi olla eroamatta vaikka sydän sanoisi muuta?

En tiedä... enkä jaksaisi odottaa

Haluan lähteä!

Tunnen sen, tiedän sen. Pystyn ajattelemaan sitä päin miehen näköä. Mutta sanojen saaminen suusta on vain hirvittävän vaikeaa.

Mies: Jessica Alba oli kyllä aika hot (elokuvan jälkeen)
J: Joo
M: Säkin oot hottis. Tykkään susta.
J: Kiitos
M: Rakastan sua, rakastatko sä mua?
J: Toki
M: Kuinka paljon?
J: No ei sitä niin pysty määrittelemään...
M: Kuinka paljon?
*Jessamine näyttää sormilla
M: Ai noin vähän?
J: No ei tässä mitään mittaria ollut, eli et tiedä mikä on paljon tai mikä olisi vähän...

Kasvaisinpa pian aikuiseksi.
Huomenna on pakko. Pariterapiassa aion sanoa sen, jälleen. Tälläkertaa todistajien läsnäollessa. Että haluan eron ja oikeasti muutan pois.

Vuodatuksen serveriä päivitetään maanantaina, joten en pääse ehkä hetkeen kertomaan onnistuinko. Kiitos teille kaikille jotka olette jaksaneet seurata ja kommentoida tätä matkaani. Tunnen että olette ystäviäni, jokainen. Ja olette tärkeitä minulle. Kiitos.

Jälleen kerran olen katumapäällä. Soudan ja huopaan. Mies on ollut ihmisiksi nyt jo aatosta lähtien (jos ei lasketa viimesunnuntain episodia). Jos yhteiselomme olisi aina ollut tällaista, ei minulla olisi mitään valittamista. Oloni on ollut mukava ja rentoutunut, lapset iloisia ja hymyileviä.

Pelkään, että olen väärässä. Jospa mies pystyy sittenkin muuttumaan? Hän on älykäs...
Ja mies pystyy perustelemaan minut pyörryksiin.

Esikoinen menee syksyllä kouluun. Talostamme on lyhyt ja turvallinen koulumatka, kun taas asunto joka minulla on itselleni varalla, on toisessa kunnassa. Tunnen hirvittävää syyllisyyttä, kun sotken pienen ihmisen koulunaloituksen. Toki voin ostaa uuden asunnon lähempää, jos saan toisen myytyä. Ei vain ole mitään takeita siitä että se onnistuisi ennen elokuuta.

Olisi niin helppoa myöntyä ja jäädä odottamaan, onnistuuko mies pitämään lupauksensa. Mutta jos pystyy, niin saanko minä oman tonttini kuntoon? Voinko antaa itselleni anteeksi, jos nyt en lähdekkään ja huomaan olevani samassa suossa muutaman vuoden kuluttua. Tai jos katkeruuteni ei anna sijaa positiivisille tunteille miestä kohtaan.

Selkärangattomien johtaja, Näiden Alueiden Raivoisa Ruhtinas ja Itsevaltias, N.A.R.R.I esittää virallisen tiedotuksen: Illan taistelu NARRI vs MIES päättyi 0 - 1. Neuvottelun tuloksena NARRI lupaa yhden (1) viikon lisäajan miehelle, jonka aikana mies sanoin ja teoin osoittaa muuttuneensa totaalisesti ja vakuuttaa NARRIlle olevansa edelleen paras ja ainoa ratkaisu.

Sattuipa nimittäin niin, että mies näki ruudullani osittain täytetyn kirjeen maistraatille. Luonnollisena reaktiona mies siirtyi makuuhuoneeseen murjottamaan, kuinkas muutenkaan. Päätin olla noteeraamatta tätä millään tavalla. Illalla mennessäni nukkumaan mies kysyi olenko nyt ihan tosissani hakeamassa eroa huomenna. Ja olinhan minä.

Seurasi itkua, perusteluja, vaatimuksia, lisää perustelua, lisää itkua ja lopulta Anteeksipyyntö! Mies on niin taitava esittämään asiansa, että katumus kuulosti todella tulevan sydämestä. Ja lastenkin parhaaseen mies tukeutui. My soft point...

Tällä kertaa mies ei sanonut sanaakaan vastaan, kun aika rankoin sanonkääntein kerroin, mitä hän on minulle tehnyt ja kuinka en usko että pystyn ikinä antamaan anteeksi. Ja etten usko että mies pystyy tosiasiassa muuttumaan.

Mies vaati tiukasti vielä tilaisuutta. Lopulta kun hän perusteli, ettei näin pitkässä prosessissa ole kiinni viikosta tai kahdesta, lupauduin pitkin hampain vielä viikkoon ennen papareiden lähettämistä. Meillä on maanantaina aika pariterapiaan. Sanoin etten jätä hakemusta ennen sitä.

Olen ollut flunssassa monta päivää. Se ei tietenkään estä miestä tinkaamasta seksiä. Ja kieltäytymällä sain sopivasti riidan aikaiseksi. Tällä kertaa löin korttini pöytään ja vaadin itsemääräämisoikeutta omaan seksuaalisuuteeni ja vartalooni. Mies vastasi ehdottamalla, että viedään paperit maistraattiin maanantaina.

Hänen hämmästyksekseen sanoin, että selvä. Se tehdään. Seurasi pitkä hiljaisuus. Sitten keskustelimme pintapuolisesti kumpi jää asumaan nykyiseen taloon, lasten asemasta, harkinta-ajan merkityksestä jne.

Jälleen pitkä hiljaisuus, jonka jälkeen mies kysyi, miksi haluan tuhota hänen elämänsä? Ja sitten sain kuulla olevani törkeä varas, joka havittelee miehen omaisuutta. Ilkeä ja itsekäs. Raatelija. Mies ilmoitti että vaikka minulla olisi lain suoma oikeus Hänen rahoihinsa, en tule näkemään niistä penniäkään.

Mies kysyi olenko nyt tyytyväinen? Tätäkö halusin? Vastasin etten tietenkään. Ja jos olisin tyytyväinen ei meidän tarvitsisi edes keskustella tästä. Tätä puhetta jatkui pitkälle yöhön.

Mutta mutta... Aamulla mies oli kuin mitään ei olisi tapahtunut. Elämä ja rutiinit jatkuivat niinkuin ennenkin. Tähän hetkeen mennessä ei ole ollut mitään merkkiä eilisestä keskustelustamme. Ei kai mies kuvittele, että vain uhkailin erolla? Että käytin sitä lisä-aseena tässä "seksillä kiristämisessä" mistä mies minua jatkuvasti syyttää?

Pelkäämpä että illalla käymme saman keskustelun uudestaan.

Aatonaattona mies oli hiljainen. Puhui ystävällisesti ja loi murheellisia katseita. Yllättäen hän sanoi: "Tämä taitaa olla meidän viimeinen yhteinen Joulu. Se saa minut murheelliseksi." Mies kysyi, haluaisinko tehdä jotain erityistä.

Mutta mieleeni ei tullut mitään, mitä haluaisin tehdä viimeisen yhteisen Joulun vuoksi. Saatoin vain ajatella niitä kaikkia menneitä jouluja, jotka kaatuivat minun harteilleni. Miestä sain vetää perässäni kuin kivirekeä. Mies on älykäs. Miksi hän ei ole arvostanut minua tai lapsiaan aikaisemmin? Miksi ihminen tajuaa mitä hänellä on vasta kun se on liian myöhäistä?

Enhän toki voi itsekään tietää tulenko katumaan katkerasti tätä päätöstäni. Mutta ainakin minä yritin. Tosin saatoin lopettaa yrittämisen liian aikaisin...

Tänään on se päivä, jonka asetin itselleni aikarajaksi. Mies on ollut hyväntuulinen ja leikkisä jo parin päivän ajan. Minä taas kovassa flunssassa. On huono olo enkä jaksaisi ajatella, toisaalta taas on helpompi olla tunteettomampi, kun päähän sattuu.

En vain tiedä, miten saisin sen sanottua.

Mies mököttää makuuhuoneessa. On ollut siellä jo viitisen tuntia.

Kunpihan on yksinäisempää? Se että olisi yksin ja viettäisi joulun itsekseen. Vai se, että on parisuhteessa ja viettää joulun itsekseen. Näistä vaihtoehdoista valitsisin ensimmäisen, koska kakkosvaihtoehtoon liittyy uhka siitä että toinen osapuoli tulee huoneestaan marisemaan ja rähisemään. Yksinäisyys on yhtä syvä molemmin tavoin.

Mitähän kummaa taas tapahtui? En osaa sanoa. Ehkä mies suuttui siitä, kun menin itsekkäästi ottamaan tunnin päikkärit. Ehkäpä minun olisi pitänyt olla innostuneempi keskustelussa uuden kaapin hankinnasta. Tai voi olla, että miestä ärsytti, kun esikoinen kyseli pelistä jota mies oli luvannut pelata lapsensa kanssa.


Mies etsi tiettyä kaapelia ja kyseli minulta olenko nähnyt sitä missään. En osannut sanoa, kun en tiennyt miltä kaapeli näyttää, joten mies komensi minut yläkertaan katsomaan mallia vastaavasta kaapelista. Mies ojensi kaapelinpätkää kädessään ja sanoi: "tällainen". Totesin, etten nyt suoraan osaa sanoa ja käännyin mennäkseni viereiseen huoneeseen etsimään kaapelia. Mies heitti minua kaapelilla selkään.

Jessamine: Mitä ihmettä sä teit?
Mies: Annoin ton kaapelin sulle.
J: Etkä "antanut". Sä heitit sillä mua!
M: Niinkun sä et suostunut sitä ottamaan kun ojensin.
J: En mä ole mikään ajatustenlukija. Olisit sanonut että haluat mun ottavan sen käteeni. Mä luulin että vain näytit sitä mulle.

Poistun huoneesta ja käytävällä seisoo esikoinen: "Mistä te riitelette?". Mitähän tuohon vastaisi...

Hetken päästä mies hihkaisee tyytyväisenä löytäneensä kadonneen kaapelin pöydältään. Kuin mitään ei olisi tapahtunut. En vastannut mitään. Mies päätti sulkeutua makuuhuoneeseen, kun olen niin rasittava.

Joulu alkaa lupaavasti...

Herkkävatsaisille varoituksena, tämä kirjoitus kannattanee jättää lukematta.

Ajattelin, että joululoman aikana meillä olisi aikaa ja rauhaa käydä läpi parisuhdetta. Ja sen lopettamiseen liittyviä käytännönasioita. Ilmeisesti mies myös huomasi tämän mahdollisuuden, koska hän on sopinut virailuja ja vierailijoita jokaiselle päivälle...

Tänään kylässä kävivät miehen isovanhemmat. Pappa >90v ihan hauska ja elämäniloinen tapaus, huono kuulo rajoittaa keskustelua. Mutta jostain syystä vanhus on ottanut minut uskotukseen ja soittelee jatkuvasti purkaakseen pahaa mieltään, kun tyttärensä tai tyttärenpoikansa ei ole ollut häneen yhteydessä riittävästi. Mummu on älykäs ja elämää nähnyt nainen, jonka kanssa tunnumme olevan samalla aaltopituudella.

Useaan otteeseen kahvittelun ja rupattelun aikana mies totesi kuinka on niin isoisänsä kaltainen. Kommentti "mistähän tämänkin piirteen olen perinyt" kuultiin moneen kertaan.
Vanhukset olivat ensimmäistä kertaa tässä talossa visiitillä ja mies esitteli innoissaan eri huoneita ja älytalon ominaisuuksia. Jossain vaiheessa mies jäi mummun kanssa kahden kotiteatteria ihmettelemään kun pappa lähti käymään vessassa. Suoriuduttaan koitoksesta pappa istahti viereeni sohvalle ja jäi siihen jutustelemaan. Hetken päästä mies ja mummu liittyivät seuraan ja pappa närkästyi tästä kovin: "Heti pitää tulla kyttäämään kun on saumaa nuoren naisen kanssa".

Nieleskelin ajatuksiani ja pidin suuni kiinni. Mummu kommentoi jotain siitä, kuinka miehet eivät ikinä aikuistu. Mutta minun mieleeni jäi vain tämä kammottava kuva tulevaisuudesta:
Kuinka seksin vääristymä ei lopukkaan vanhuuden myötä, vaan mies vielä yli 50 vuoden päästä ahdistelee minua harrastamaan seksiä kanssaan silloinkin kun voisi vähemmän kiinnostaa. Tokikaan sitten ei enää vehkeet toimi entisellä mallillaan, vaan vaatimuslistaan tulee lisänä miehen "auttaminen" jotta homma onnistuu. Ja luonnollisesti jos en auta, en rakasta - en ole myöskään rakastamisen arvoinen.

Mies saa selittää kavereilleen miksi en ole kotona kun tulevat vierailulle. Minä en halua olla katsomassa missä tilassa suhteemme on vuosien päästä. Tämä teatteri päättyy heti joulun jälkeen.

Minä olen tehnyt päätökseni, mutta toimeenpano tuottaa ongelmia. Tunnen hirvittävää syyllisyyttä ja olisi niin paljon helpompaa jos tämän avioliiton kuoppaaminen ei olisi minun vastuullani. Ymmärrän toki, kuinka ajatukseni siitä, että saisin miehen sanomaan viimeisen sanan on vain vastuunpakoilua. Silti se olisi helpotus.

Minulla on suunnitelma. Aion esittää listan niistä ehdoista, jotka suhteen on täytettävä jotta haluaisin jatkaa yhteistä polkua. Ei mitään maata mullistavaa, vaan sellaisia asioita, jotka toisenlaisessa suhteessa olisivat itsestäänselvyyksiä. Mutta tiedän ettei mies reagoi positiivisesti "uhkavaatimuksiin" ja olen 100% varma että listani tyrmätään heti suorilta. Ja silloin saan syyn lähteä. Pelkurimaista, tiedän...

Aion odottaa joulun yli ennenkuin kaadan veneen. Päätökseni on vain vahvistunut viimeisten päivien aikana. Ja mies kaataa lisää vettä myllyyn säännöllisin väliajoin.


Viime yönä heräsin kuitenkin kauheaan paniikkiin. Kylmä hiki virtasi ja sydän löi rinnasta läpi, kun ajattelin mitä olen tekemässä. Sillä hetkellä tunsin kauhua ja epätoivoa ja päätökseni tuntui pahimmalta virheeltä mitä ajatella saattaa. Nyt tunteet vaihtelevat laidasta laitaan. Pitäisikö sittenkin jäädä tuttuun ja turvalliseen, mutta hitaan tukehtumisen aiheuttavaan liittoon. Vai uskallanko repäistä itseni irti, uskallanko astua tuntemattomaan.

Minulla on vanhempiini erinomaiset välit. Sen jälkeen kun muutin pois kotoa, olen käynyt säännöllisen epäsäännöllisesti kyläilemässä ja olemme jutelleet hyvässä sovussa asiasta kuin asiasta. Myös silloin kun kantamme ovat olleet vastakkaiset.
Äidin kanssa olen toki keskustellut myös niistä asioista, mikä elossa miehen kanssa mättää. Mutta koska äitini on huolestuvaista sorttia ja persoonaltaan hyvin erilainen kuin minä, en ole avioliittoani koskevissa huolissa päässyt pintaraapaisua pidemmälle. Äidin neuvot ovat olleet aina hyvin suorasukaisia, mutta sellaisia, jotka toimivat hänen omassa liitossaan jossa äiti on se joka määrää tahdin.

Mies vaatii minua lopettamaan terapiassa käynnin “koska se tekee minusta inhottavan”. Miehen mukaan minusta on tullut repivä ja raateleva, tarkoituksenmukaisesti ilkeyksiä lateleva ämmä. Mies on sitä mieltä että hän ei halua muuttua ennenkuin minä lopetan terapioissa juoksemisen ja palaan “normaaliksi”. Hänen mielestään yritän kiristää häneltä asiallista käytöstä, eikä hän halua muuttua turhaan, jos sitten kuitenkin aion pettää miehen ottamalla lopulta eron. Niinpä...

Vastalauseista huolimatta kävin terapiassa eilen ja keskustelimme pitkään näistä miehen mielipiteistä ja omasta tulkinnastani siitä mitä ne tarkoittavat: Mies myöntää kohdelleensa minua ala-arvoisesti, mutta minun persoonani tai suhteemme ei ole hänelle sen arvoinen, että muutos olisi automaattinen nyt kun oivallus on tullut. Edelleen minun pitäisi ostaa ihmisarvoinen kohtelu nöyrtymällä miehen vaatimuksiin. Terapeutti tuki ajatustani siitä, että yhteisen tien löytäminen näyttää mahdottoman vaikealta ja etten saa tätä suhdetta kuntoon pelkällä omalla panoksellani. Olen vetänyt kivirekeä perässäni jo liian kauan. Mies ei näe suhteella tulevaisuutta, jos se edellyttää häneltä muutosta ja jos minä haen tukea ulkopuolelta. Minä taas en näe suhteella tulevaisuutta jos mies ei ymmärrä minun olevan kokeva ja tunteva ihminen, sellainen jota ei voi potkia oman mielensä mukaan.

Terapian jälkeen hain lapset tarhasta ja ajoin suoraan mummolaan. Pienen alustuksen jälkeen aloin vuodattamaan viimeaikaisia tapahtumia, terapioita, masennustani, kuinka tunnen epäonnistuneeni mutten suinkaan omaa syytäni. Yksityiskohtia normipäivästämme.
Ensialkuun äiti lateli tavallisia neuvojaan: sano vastaan, älä kuuntele, kerro mielipiteesi jne. Mutta kuvailin miten olen jo kokeillut kaikki mahdolliset ja mahdottomat keinot. Että mies vaan on niin paljon voimakkaampi luonne kuin minä, että mitä tahansa teenkin se tulee aina tuplana takaisin ja ennenpitkään murrun. En pysty päivästä toiseen toimimaan kuin sotatilan vallitessa - mies pystyy.
Lopulta äiti ehdotti seksin pihtaamista. Seksi aiheena on ollut aina jossainmäärin tabu. Se ei vain ole asia josta voin luonnollisesti puhua vanhemmilleni. Mutta tälläkertaa vedin syvään henkeä ja kerroin kuinka meillä jo kiristetään seksillä. Että sillä ostan hetken rauhan kotiin. Että ruumiini käyttö ei ole minun määräysvaltani alainen.

Tämä asia veti viimeisenkin verhon äidin silmiltä. Hän tarjosi vielä neuvoksi, että eläisin omaa elämääni miehen katon alla, mutta kun kerroin jo kokeilleeni ja perustelin miksi se ei toimi, äiti vihdoin sanoi sen mitä itse ajattelen. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin lähteä.

Uusi askel on nyt otettu. En usko että äitini pystyisi jatkossa suhtautumaan mieheen entiseen tapaan. En enää pysty piiloutumaan kulissini taakse. Silti olo on huomattavasti helpottuneempi.

Vanha totuus on, ettei mies parane vaihtamalla. Mutta paraneeko elämä?

Järki ja tunteet käyvät pääni sisällä hirvittävää kädenvääntöä. Tunteet pitävät vain niin kovaa mekkalaa, etten enää erota järjen ääntä. Enkä tiedä onko se mitä ajattelen järkeväksi, vain yksi heijastuma tunteista. Pelko.

Entäpä jos ongelmani ei kuitenkaan ole suhde mieheen, vaan toimimaton suhde itseni kanssa. Olen niin lopussa henkisesti, masentunut, alakuloinen, täydellisen saamaton. Mutta olenko kenties lähdössä uimaa yksin valtameren yli kun voisin saada itseni kuntoon astumalla puron yli yhdessä miehen kanssa?

Olen vuosien varrella pohtinut eroa moneen otteeseen, mutta nyt ensimmäistä kertaa tuntuu että minulla olisi voimia toteuttaa se. Ja minä niin haluaisin lähteä...
Takaraivossani kaivertaa silti ikävä ajatus, jota en vaan saa karistettua: Entäpä jos tämä onkin vain yksi ikäkausikriisi? Kolmenkympin villitys. Jospa uuden itsevarmuuden voimissani lähdenkin purkamaan vyyhteä väärästä päästä, eli miehestä, sen sijaan että ryhdistyisin itse.

Toisaalta tuntuu, että nyt minulla ei ole tilaa hengittää. En pysty elämään itsenäistä elämää, kun jokainen sanani ja tekoni on arvioidaan ja vääjäämättä tuomitaan.

Olen hyppäämässä sillalta tietämättä odottaako alla toinen tie vai kivinen ja hyytävä virta. Mies kuitenkin jokapäiväisellä käytöksellään yllytää minua ottamaan askeleen tuntemattomaan.

Edellisessä kirjoituksessani kerroin, että aion lähteä suhteesta jos pääsen hakemaani koulutukseen. Siihen liittyen olen pohtinut järjestelyjä.

Mutta miten yksinkertaiset asiat voivatkin tuntua niin vaikeilta, kun hoidettavien asioiden määrä on iso? Olen miettinyt mitä asioita voisin hoitaa valmiiksi ja mitä pitää saada hoidettua heti, jos päädymme eroon. Ihan varmaa nimittäin on, että mies haluaa asumuseron välittömästi kun sanon lähteväni.

Netistä löytyy muuttajan muistilistoja, mutta miten kukaan ei ole tehnyt eroajan muistilistaa? Luulisi että näillä eromäärillä sellainen olisi monelle enemmän kuin tarpeen. On niin tolkuton määrä yksityiskohtia, jotka pitää ottaa huomioon.

Minulla ei ole mahdollisuutta lunastaa kotiamme, vaan on selvä että mies jää siihen asumaan. Tarvitsen siis asunnon ja sinne välttämättömimmät kodinkoneet, astiat ja tekstiilit. Nämä on vielä helppo listata. Mutta sitten on liuta monimutkaisempia asioita kuten vakuutukset, jotka on nyt meillä sidottu yhdeksi paketiksi sisältäen kaiken auto- ja kotivakuutuksista henkilökohtaisiin sairasvakuutuksiin. Pankkitili on yhteinen ja luottokorttikin miehen nimellä. Jopa plussakortti on miehen nimissä. Säännölliset laskuni ovat suoraveloituksessa – sieltä yhteiseltä tililtä.

Mies on hifistelijä nörtti ja hoitanut aina kaiken nettiin yms. liittyvät asiat. Uuteen kotiini tarvitsen mahdollisimman pian nettiliittymän tai sekoan vierotusoireisiin. Mistä saa tietoa mikä on riittävä nopeus tai millainen liittymä on mahdollinen? Sähköpostitkin ovat omalla palvelimellamme kuten myöskin kaikki tallentamani tiedostot...

Lasten pitää pysyä kirjoilla nykyisessä osoitteessa, jotta päiväkoti ei vaihdu ja pääsevät lähikouluun. Mutta jos haen asuntoa "yksin" voin suoraan sulkea pois kaupungin vuokra-asunnon tai muut kohtuuhintaiset vaihtoehdot.


Sain juuri tiedon siitä koulutuksesta – minua ei valittu. Olen siis takaisin ensimmäisessä ruudussa. Mutta reaktioni antaa kyllä hyvin suuntaa: en ollut helpottunut vaan pettynyt.

Järjestettävien asioiden listalle pitää nyt lisätä työpaikka...

Mies kävi terapeutilla. Kertoi, että terapeutti on hänestäkin tosi mukava ja että puhuminen oli helppoa. Koska olen joutunut ristikuulusteluun jokaisen istunnon jälkeen, katsoin että minullakin oli oikeus vähän kysellä mitä asioita he sivusivat. Kuulemma niitä samoja, joita kotonakin olimme käsitelleet. Mitään tarkempaa en saanut miehestä irti, mutta hän sanoi terapeutin todenneen olevansa tyytyväinen: “koska molemmat olimme valmiita tekemään töitä yhdessä jatkamisen puolesta”.

Mutta minä en ole! En halua jatkaa tätä, haluan erota. Mutta toivon että pääsemme eroon mahdollisimman sopuisasti, niin että ymmärrämme toisiamme. Ja että mieskin ymmärtäisi miksi en voi jatkaa.

Tämä meni vähän niinkuin pelkäsinkin, mies vakuutti terapeutin hyväntahtoisuudestaan. Ja tottahan se onkin: ei mies ole tahallaan ilkeä. Ja hän aidosti haluaa jatkaa tätä suhdetta. Mutta edelleen tunnen miehen haluavan asioiden pysyvän nimenomaan ennallaan, ei hän halua ottaa vastuuta tai elää tasavertaisen kumppanin kanssa. Ei minua lohduta se, jos mies ei enää hauku ja räyhää päivittäin, kun kuitenkin uhka on kokoajan olemassa. Vasta jos mies aidosti hyväksyisi ettei sillä tavoin voi toista ihmistä kohdella ja aidosti muuttaisi suhtautumistaan, olisi meillä tulevaisuus. En halua että hän on minulle inhimillinen vain siksi etten lähtisi. Haluan että hän kohtelee minua tasavertaisena koska olen sen arvoinen. Haluan sen olevan itsestäänselvyys, eikä armopala. Haluan että seksuaalisuuteni on omassa vallassani.

Mies sai tälle vuodelle parin viikon päähän vielä yhden yksilö-ajan jonka kumpitahansa voi käyttää. Ja lisäksi pariterapia-ajan ensivuoden alkuun.

Odotan edelleen sitä ihmettä, että uskaltaisin antaa itselleni luvan lähteä. Mutta tuntuu että arvostelukykyni ei riitä. Koko elämä on yhtä surrealistista massaa. Asiat pirstoutuvat päässäni kuin kaleidoskoopissa.

Ystäväni sanoo, että minun pitää jatkaa: “16 vuotta on pitkä aika heitettäväksi romukoppaan hetken oikusta”. Terapeutti uskoo että onnistumme korjaamaan suhteemme. Sairaanhoitaja psykiatrisella totesi meillä olevan kaikki onnistumisen mahdollisuudet. Mutta minä en vakuutu.

Ehkäpä pitäisi jo uskoa ettei kukaan anna minulle lupaa lähteä, ehkä siksi kikkailen. Muistatteko kuinka lapsena nypittiin päivänkakkaran lehtiä? Rakastaa, ei rakasta, rakastaa...  Olen hakenut koulutukseen jota mieheni ei hyväksy (matalapalkka ala). Minulla on hyvin pienet mahdollisuudet tulla valituksi, mutta jos niin käy, joudun jättämään “työni” miehen yrityksessä. En usko horoskooppeihin tms. mutta nyt ajattelen valituksi tulemisen olevan merkki uudesta suunnasta. Jos pääsen kouluun, voin jättää miehen.
 
Mutta voiko perheen rikkoa Jouluna?

Mies hämmästytti minut taas: hän suostui tapaamaan terapeuttini. (Kysehän on siis pariterapiasta, jossa olen käynyt yksinäni).

En oikeastaan jaksa enää uskoa, että tämä toisi mitään uutta suhteeseemme. Miehen luonne ei muutu jos hän ei sitä itse aktiivisesti halua muuttaa. Ja vaikka haluaisikin niin ei siinä välttämättä onnistuisi. Minä taas en pysty jatkamaan näin. Olen rikki ja repaleinen. Jokainen askel miehen rinnalla vie minua yhä syvemmälle itseinhoon ja ahdinkoon.

Mutta toivon että mies pystyy rakentamaan yhtä luottamuksellisen suhteen terapeutin kanssa kuin mitä koen että minulla on. Jotta hän saisi käsitellä omia tunteitaan. Jotta hän tuntisi, että myös hänen käsityksellään asioiden kulusta on merkitystä. Jotta hän ymmärtäisi, ettei terapeutti ole saanut ero-ajatuksia päähäni, vaan se on oma tahtoni.

On minun ja lasten etujen mukaista, että mies tuntisi tulevansa ymmärretyksi ja että hän ymmärtäisi miksi suhteella tässä muodossaan ei ole enää tulevaisuutta. En halua että mies katkeroituu, vaan näkee tämän mahdollisuutena myös itselleen etsiä hänelle paremmin sopiva puoliso. Koska minä olen hänen luonaan alakuloinen sätky, en tasavertainen kumppani. En usko että hänkään voi olla nyt täysin onnellinen, ei tällaisen ilmapiirin vallitessa.

En usko että selviämme erosta riidoitta ja haavoitta. Mutta toivon, että ajanmyötä voimme katsoa toisiamme silmiin ja olla hyvissä (tai ainakin asiallisissa) väleissä. Lasten takia. Ja että voimme molemmat hyväksyä toistemme mahdolliset uudet kumppanit ilman katkeruutta. Olla onnellisia toistemme saavutuksista ja valinnoista. Me tulemme olemaan aina sidottuna toisiimme lasten kautta ja heidän vuokseen toivon, että mies jaksaa olla isä lapsilleen vaikka minä en pysty olemaan vaimona hänelle.

Ihanaa ihanaa lunta. Paljon lunta.

Aamuvarhain lapioin väylän tallilta tielle, jotta pääsin lasten kanssa liikkeelle. Kotiin palattuani söin aamupalan, raivasin kodinhoitohuoneen, keräsin lelut lastenhuoneen lattioilta, tyhjensin tiskikoneen ja täytin sen likaisilla. Kun sain sisähommat tehtyä niin aurinkokin oli jo kunnolla noussut. Ja mies. Lumityöintoni tarttui häneen ja myös mies valmistautui ulkohommiin. Hänellä oli jalassaan sisähousut ja kesäkengät. Ehdotin varovasti paremmin sopivaa asua, mutta talvikengät pitäisi kuulemma etsiä (eteisen kenkätelineessä) ja ulkohousuistakaan ei ollut havaintoa (ojennettussa kädessäni).

Minä tykkään tehdä lumitöitä, kunhan ei tule räntää vaakasuoraan vasten kasvoja. Toivon todella, ettei tämä jää talven ainoaksi runsaaksi lumipäiväksi. Viimeiset pari vuotta kun ovat olleet niin surkeita.

Mies ottaa isomman lumentyöntimen ja nojailee siihen, kun aloitan lapioinnin pienemmällä intoa puhkuen.
M: No tuosta nyt ei ole mitään hyötyä!
J: Mikä mahtaa olla vialla?
M: Ajotien raja menee tässä. (piirtelee rajaviivaa lumen päälle)
J: Kyllä mä sinne asti vielä pääsen, kunhan aikani lapioin.
M: Sä et siis halua suunnitella etukäteen missä järjestyksessä edetään?
J: No en. Haluan saada lumet pois ajotieltä ja autopaikalta.

Mies tuhahtaa ja alkaa työnnellä lunta pois juuri siitä suunnasta, mihin olin etenemässä valitellen samalla kun tuuli puhaltaa lapiostani lunta hänen päälleen. Siirryn lapioimaan käytävää postilaatikolle. Parin minuutin päästä mies muistaa että hänellä oli tärkeä puhelu hoidettavanaa ja poistuu sisälle. Ja sitten saankin nauttia lumesta ihan rauhassa :)

Koko maisema on puhtaan valkea ja äänimaailma ihanan hiljainen. Jostain kaukaa kuuluu aura-auton ääni sekä lasten hihkuntaa. Hymy huulillani ja hiki niskaan valuen kasaan ipanoita varten valtavan lumikasan keskelle pihaa. Jätän myös vallin autopaikkojen taakse - siitä saa hyvän muurinalun lumilinnaa varten. Tällainen suojalumi on juuri oikeanlaista rakennusmateriaalia lumidinosauruksille. Tuskin maltan odottaa iltapäivää kun pääsemme niitä muksujen kanssa rakentamaan.

Pari tuntia huhkittuani tulen sisään, keitän teetä ja nyt pitäisi tehdä töitä. Ei vaan jaksata. Energiaa riittää yllinkyllin toisarvoisiin asioihin, mutta "oikeaan työhön" ei sitten motivaatiota enää riitäkkään.

Toivottavasti lunta riittää koko talveksi!

Tässäpä taas kaikkien sinisilmien ylipäällikkö mietti, miten saisi itsensä motivoitua uuteen yritykseen, kun mieskin on pystynyt muuttamaan suuntaansa 180 astetta. Olin päässyt pohdinnoissani jo niin pitkälle, että irrottauduin mielessäni lähtöajatuksista. Jos suhteemme olisi muutoin kunnossa, niin ainoaksi todella isoksi kompastuskiveksi jäisi seksi.

Mutta tämän äidin kantti ei taitaisi antaa periksi rikkoa perhettä seksin vuoksi. Jopa miehet leimataan surkimuksiksi sen vuoksi, jos jättävät perheensä väljehtyneen seksin takia. Millainen äiti rikkoo perheen vain koska huonoa seksiä on liikaa ja hyvää liian vähän? Voiko nainen lähteä liitosta seksin vuoksi?


Mutta turhaanpa pohdin. Eilen olin taas jalan operoinnissa ja se oli vietävän kipeä koko illan = mies jäi ilman. Aamulla heräsin tajunnanräjäyttävään päänsärkyyn. Pohdin ääneen miten selviäisin lääkekaapille kun mies alkoi tökkimään jäykkistä peppuani vasten. Torjuin nätisti, sitten vähän tylymmin, mutta mies vaan jatkoi kerjäämistä: “Etkös nyt edes mun vuoksi. Hirveesti haluttaisi, eikö sillä ole sulle mitään väliä?” No ei todellakaan ollut, kun jokainen liikahduskin sai hanhiparven pyrähtämään lentoon pääni sisällä.

Ja niin oli taas helvetti irti: mies kaatoi niskaani päivänmittaan täysilaidallisen paskaa. Jälleen olin osaamaton, tyhmä, idiootti joka ei pysty tekemään mitään loppuunasti kunnolla ja jota on pakko käskyttää kun mitään en tajua itse. Lounaan jälkeen mies ehdotti lapsille että katsottaisiin leffaa yhdessä. Minä lähdin innosta hihkuvan pikkuväen kanssa kävellen kiskalle hakemaan leffa/lauantainamit, mutta palatessamme oli koko talo pimeänä. Mies oli vetäytynyt makkariin mököttämään ja ilmoitti ettei häntä enää huvittanutkaan katsoa leffaa. Laitoin muksuille piirrettyjä pyörimään ennenkuin ehtivät pettyä pahemmin.

Seuraavana oli vuorossa päätös haluanko katsoa murjotusta ja kestää haukkumista läpi viikonlopun vai annanko samantien periksi. Jokainen joka näitä kirjoituksiani on lukenut tietää jo tapahtumien kulun. Mies sai surkeaa seksiä haluttomalta vaimoltaan ja samalla hakattiin taas uusi naula arkkuun. Kuinka monta on jäljellä? Pussi alkaa tuntua kovin keveältä.


Turhaan minä mitään suhteemme tulevaisuutta pohdin. Ei se ole minun käsissäni. En pysty kääntämään suuntaa vaikka näen rotkon jo parin askeleen päässä.

Ymmärrän kyllä ystävän pointin, sillä jos saisimme suhteen toimivaksi, olisi elämä niin paljon helpompaa kaikille osapuolille. Erityisesti lasten asema olisi ehdottomasti parempi, jos he saisivat kasvaa hyvin toimeentulevassa ydinperheessä. (Edellyttäen toki että vanhempien suhde olisi toimiva).

Ja eikös se yleensä mene niinpäin, että ensimmäinen avioliitto solmitaan rakkaudesta. Millään muulla kuin huimalla tunteella ei ole väliä ja vasta kun arki koittaa niin kullanmurun naama alkaa tympimään kun jatkuvasti on riitaa erityisesti raha-asioista. Olenkin antanut itselleni kertoa kuinka toisella kierroksella olevat naiset ovat paljon nirsompia puolison varallisuuden suhteen. Raha ei tuo onnea mutta vähentää stressin aiheita.

Jostain syystä en ole kuitenkaan ikinä voinut täysin ymmärtää (kärjistän tarkoituksella) näitä nuoria malleja/missejä, jotka ottavat vanhan itseriittoisen ja usein luotaantyöntävän näköisen papan miehekseen. Selvää on että mies saa uuden näyttelyesineen kokoelmaansa ja nainen sellaisen sosiaalisen aseman, johon omat rahkeet eivät olisi riittäneet ikinä. Joo, ehkä yksi pari tuhannesta menee naimisiin ihan rakkaudestakin, mutta en kyllä ikinä muista nähneeni nuorta hemaisevaa pimua pelkkää kansaneläkettä nauttivan sedän käsipuolessa.


Jos oletus olisi, että tässä suhteessa olisin henkisesti tasavertaisessa asemassa, voisinko siltikään olla onnellinen? Ystävä sanoo, että vaikka hänelläkin on oman miehensä kanssa joskus kismaa, niin loppujen lopuksi miehensä on sellainen, johon hän yhä voisi rakastua. Eli jos sinkkuna tuolla pörräisi niin hyvinkin voisi alkaa deittailla miehensä kanssa.

Minä en tunne samoin omaani kohtaan. Jos tänään tapaisin hänet ensimmäistä kertaa, siirtyisin todennäköisesti toiseen pöytään hetken monologia kuunneltuani. Hänen kiinnostuksen aiheensa eivät saa minua syttymään eikä minun intohimoni ole hänestä kuin hömppää. Mieheltä puuttuu sen tyyppinen karisma, joka saisi sydämeni lyömään ylimääräisiä tahteja. Ja vaikka mies onkin viimeaikoina saanut vähän elopainoa pudotettua ja viihtyy nyt liikunnankin parissa, hänen ulkomuotonsa ei ole mieleeni. Ja erityisesti, en ole kiinnostunut hänen nykyisestä tai potentiaalisesta varallisuudestakaan.

Raha vain ei ole minulle tärkeää. En käytä mitään statussymboleja. Ostan kaikki omat ja lasten vaatteet alesta tai kirppiksiltä, en käytä kalliita kemikaaleja ja tukkanikin värjään itse. Mielestäni olisi järjetöntä maksaa vaikkapa farkuista yli 20€ enkä edes tunnista merkkejä. Ja tämän kyllä huomaavat "piireissä" liikkuvat muut vaimot, jotka kurkkaavat viinilasin pohjaan ja järkytykseen näkevät IKEAn tarran.

Esikoinen on todella ketterä ja liikunnallisesti lahjakas. Olen ajatellut, että hän varmasti nauttisi suunnattomasti sirkusjumpasta tai vastaavasta harrastuksesta. Mutta sellainen on kallista. Pystyisinkö yh:na kustantamaan lapsilleni harrastuksia ja välineitä? Matkoja? Vaatteita? Lapset joutuvat luopumaan paljosta...


Ajattelen etten itse pystyisi naimaan rikasta äijää pelkästään rahasta, mutta mitä ihmettä luulen nyt tekeväni? En minä ole tässä liitossa rakkaudesta, vaan tottumuksesta. Ja lasten takia. Siksi että pelkään etten kykene yksinäni takaamaan lapsille kaikkea mitä he tarvitsevat. Olen liitossa velvollisuuden tunnosta – pelkään ulkopuolisten tuomiota jos jätän hyvän miehen ilman syytä.
Huoraan sieluni, mutta mitä saankaan maksuksi?

Luin juuri loistavan kirjan toistamiseen läpi. Minttu Hapulin Selibaattipäiväkirja on kuin tiivistelmä omista ajatuksistani. Minultakin on jäänyt saamatta se universaalinen ihmissuhdeopas, jossa kuvataan ne varusteet joilla suhdesuossa rämmitään. En hallitse manipuloinnin ja selkäänpuukotuksen jaloja taitoja. Sinisilmäisesti kuvittelen että se mitä näen on se mitä saan, että tunteistaan voi puhua rehellisesti. Että ihmisarvoinen kohtelu ja huolenpito kuuluu suhteeseen ilman kaupankäyntiä.

Kun viimeinenkin hellä tunne ja luottamuksen pisara on puristettu ulos elimistöstäni, niin NYT mies muuttaa käytöstään, huomioi ja välittää. Mies vetää syliinsä ja silittelee. Tulee takaisin jo lähdettyään koska unohti antaa suukon. Ja minusta tuntuu kuin olisin vieraan ihmisen kainalossa. Pakotan hymyn huulilleni, mutta tunnetta en voi pakottaa.

Ymmärränhän minä toki, ettei mies voi muuttaa menneitä. Mutta vuosien varrella rakkaus ja välittäminen sisälläni on vaihtunut vihaksi ja halveksunnaksi. Voiko mies rakastamalla kääntää suunnan toiseksi? Minulla ei ole motivaatiota, enkä tiedä miten sen keräisin. Muuten tehtävä on mahdoton.


Ystävä on innoissaan miehen heräämisestä. Hän näkee auringon kun minun silmissäni on edelleen musta pilvi. Ystävä pahoittelee että tie tulee olemaan rankka kuljettava, mutta kyllä se siitä, kun antaa ajan kulua. Minun pitää vain olla avoimin mielin, etsiä ne piirteet johon alunperin miehessä ihastuin ja odotella nyt ainakin vuosi, ennenkuin teen mitään hätiköityä. Ja missään tapauksessa minun ei pidä etsiä tukea Hapulin kirjan kaltaisista teoksista tai erotarinoista, vaan niistä, jotka auttavat liiton eheyttämisessä.


Mutta jo nyt on kaupankäynti jälleen alkanut. Mies raivostui, kun oli ollut jo päivän ilman seksiä ja kehtasin jälleen loukata häntä kieltäytymällä. “Miksi sun pitää kääntää veistä haavassa kun olen jo kaksi viikkoa yrittänyt käyttäytyä ihmisiksi.... ei kun siis sun vaatimusten mukaisesti! Kyllä sen pitää jossain näkyäkkin!”

Tuo lipsahdus kertoi minulle enemmän kuin tuhat suudelmaa. Mies tietää olleensa paskamainen ja tämä nykyinen käytös on sellaista, mitä puolisoltaan voisi normaalisti odottaa. Ihmisiksi olemista. Mutta koska normaali käytös ei kelpaa kauppatavaraksi, piti se korottaa “minun vaatimusteni” mukaiseksi. Ja tällainen extra taakkahan luonnollisesti velvoittaa jo maksuun – luonnossa.


En tiedä osaanko antaa anteeksi. Tai edes mikä on se asia mikä pitäisi antaa anteeksi, anteeksi antoa ei ole pyydetty... Ja oikeastaan, en tiedä haluanko antaa anteeksi!

Kävin juttelemassa mielenterveyspuolen lääkärin kanssa. Tein siellä testin, jonka tarkoituksena on kartoittaa mielen tilaa ja ilmeisesti sainkin aikamoisen pistemäärän. Jälleen kerran kävimme läpi elämäntilannettani, suhdettani mieheen, vaihtoehtojani jne. Ja jälleen kerran viesti oli aika selvä: aikamoiseen solmuun olen itseni vääntänyt, etenkin kun nykyisessä tilanteessani olen sosiaaliturvan ulkopuolella, eli työttömäksi joutuessani en ole oikeutettu mihinkään tukiin.

Lääkäri kummasteli sitä samaa mitä aikaisemmin terapeutti ja sairaanhoitajakin ovat sanoneet: ettei tilanteeni ole normaali ja ihmettelevät mistä olen kerännyt voimia tähän asti. En sitten tiedä onko tuo sellainen toteamus, joka sanotaan kaikille ongelmiensa keskellä pyöriville kannustukseksi. Sillä edelleen olen epävarma siitä, olenko vain paisutellut koko jutusta mielessäni kärpäsestä härkäsen.

Olen aikaisemmin ennakkoluuloisesti suhtautunut varauksella kaikkeen lääkitykseen, mutta päätin kuitenkin aloittaa tarjotun depressiolääkkeen. Juuri nyt tuntuu siltä, että kaikki apu on tarpeen. En vain saa ajatuksia selviksi päässäni. Eikä ole kiva purskahtaa itkuun yllättäen ilman näkyvää syytä.


Radiossa soi Little Jackien hitti. Sanoituksesta jäi lause pyörimään mieleeni:
"There is only one me in the galaxy. I am an endagered species."

Kukaan muu tuskin perustaa "Pelastakaa Jessamine!" -yhdistystä. Minun pitää itse huolehtia itsestäni, muuten maailman ainoa uniikki Jessamine kuihtuu pois.