Me kaikki muutumme. Yhteiskunta ei kehittyisi jos muutos ei olisi jatkuvaa. Yksilöt eivät kehity, jos he kangistuvat kaavoihinsa. Pyrkimällä positiiviseen muutokseen, teemme maailmasta paremman paikan itsellemme ja muille. Pyrkimällä eroon huonoista tavoistamme ja vahingollisista ajatusmalleista löydämme paremman tasapainon. Myös aika tekee tehtävänsä ja kun vanhenemme ja viisastumme, arvomaailmamme muuttuu.

Muutos syntyy halusta muuttua, mutta muutoksen voi myös pakottaa.

Kuinka paljon toista ihmistä on luvallista muuttaa? Jokainen on kuullut letkautuksia siitä, kuinka naiset kouluttavat villeistä poikamiehistä sisäsiistejä hajuttomia ja mauttomia aviomiehiä. Yleisempää varmaan kuitenkin on, että molemmat puolisot tekevät kompromisseja jotta yhteinen arki sujuu ja perheen tarpeista tulee huolehdittua. Perusluonteemme ja se kuinka paljon olemme valmiita joustamaan on muutoksen määrää ohjaava tekijä.

Minä tiedän millainen olen, tunnen vahvuuteni ja vajavaisuuteni. Olen tarkoituksellisesti kehittänyt toimintamalleja joilla paikkaan heikkouksiani. Selviän hankalistakin tilanteista sopivalla asenteella. Minulla on rooleja eri tilanteisiin: töissä olen ylivoimaisen itsevarma ja teräshermoinen, kaveripiireissä mustalla huumorilla varustettu ja nauravainen, mutta hiukan etäinen – en päästä helposti lähelleni. Parhaat ystäväni tuntevat minut uhrautuvaisena kuuntelijana, sellaisena, jonka apuun voi aina luottaa. Vanhempani uskovat minun olevan hyvin itsenäinen ja menestyvän kaikessa mihin ryhdyn.
Kukaan minut tunteva ei arvaisi että pelkään sosiaalisia tilanteita, he ovat tottuneet näkemään minut huomion keskipisteenä, luennoimassa ja esiintymässä ilmeenkään värähtämättä.

Näitä rooleja ylläpidän tahtomattakin. Suojelen herkkää ja joskus epävarmaa ydintä. Mutta se vie valtavasti energiaa ja akut on ladattava. Ei ole yllätys että viihdyn ajoittain hyvin yksikseni. BB -talossa en selviäisi edes vuorokautta :-)

Olen herkkä ja hiljainen pohdiskelija, haluan selvittää erimielisyydet keskustelemalla, enkä kestä huutamista. Se saa minut tolaltani. Arvostan ihmisiä sellaisina kuin he ovat ja uskon aikuisten oikeuteen itsenäisiin päätöksiin. Kannatan tasa-arvoa ja erilaisuuden hyväksyntää. En nalkuta, mökötä tai esitä uhkavaatimuksia koska ne ovat minusta pakkokeinoja, eivät rakentavia tapoja vaikuttaa.

Olen helppo uhri ihmiselle, jonka tapa ratkaista ristiriidat on jyrätä toisen yli. Raa'assa kaupallisessa työelämässä tämä ei ole ongelma, koska siellä en ole oma itseni. Pystyn seisomaan hievahtamatta ajatusteni takana ja pitämään alaisteni puolia. Se on osa rooliani.

Kotona en pysty enkä haluakkaan asettaa muuria ympärilleni. Ahdistun kun joudun puolustautumaan ylivoimaista väittelijää vastaan. (Tässä kohtaa mietin, miten syvälle suohon olenkaan painunut, kun aioin kuvata puolisoani sanalla “vihollinen”...)
Minua neuvotaan asettamaan kova kovaa vastaan. Huutamaan takaisin. Vaatimaan ja taistelemaan. Tekemään yhtä ilkeitä temppuja. Loukkaamaan tietoisesti.
Mutta se en ole minä. Tulisinko tosiaan onnellisemmaksi ottamalla kannettavakseni taas uuden roolin? Muuttamalla itseäni suuntaan jota en voi hyväksyä? Koti on minulle paikka jossa haluan olla rauhassa ilman vaatimuksia. En ymmärrä miksi en ansaitse miehen arvostusta vaatimatta sitä väkivalloin. Jos saan huomiota vain repimällä toista, niin se ei ole sellaista huomiota mitä haluan.

En halua tätä muutosta!

Entäpä puolisoni. Hän kyllä tietää tunteeni, olen satoja kertoja tuonut esille, miltä vallitseva tilanne minusta tuntuu. Onko liikaa vaadittu mieheltä, että hän kohtelisi minua samalla kunnioituksella kuin muita ihmisiä ympärillään. Että minulle puhuttaisiin kuin täysivaltaiselle aikuiselle. Ja ennenkaikkea, miksi sellaista pitää edes erikseen vaatia?