Lapset eivät pyytäneet syntyä, minä tein valinnan heidän puolestaan. Velvollisuuteni on taata pienille ihmisarvoinen elämä, turvallinen kasvuympäristö, rajattomasti rakkautta ja huolenpitoa.

Mitä tahansa päätöksiä teenkään oman elämäni suhteen, ovat lapset mukana sijaiskärsimässä. Kuopus palleroinen on vielä iloinen pikku perhonen, lentelee ilman päämäärää ympäriinsä ja kyselee hassuja ympyräisin silmin. Mutta esikoinen alkaa jo ymmärtämään maailmaa, pohtii ja tekee johtopäätelmiä.

Ahdistaa ja pinna on kireällä. Ärsyynnyn helposti ja raivostun lapsille turhista jutuista. Olen itkuinen ilman näkyvää syytä. Joskus keksin tekosyitä olla menemättä kotiin, kun tiedän että mies on huonolla tuulella. Yritän pitää lapset hiljaa jotta heidän leikkinsä ei ärsyttäisi miestä. Esikoinen kyllä näkee jo milloin äiti ei voi hyvin.

Mutta entäpä jos tämä kaikki musta kuona onkin vain minun pääni sisällä? Jos kyseessä on ihan vain tavallinen parisuhteen suvantovaihe. Tai jospa olen pelkästään masentunut ja projisoin ahdistustani etsimällä vikoja muista. Jos rikon perheeni ja vien lapseni läpi avioeron vaikka suhde olisikin korjattavissa. Pahimmassa tapauksessa lapsille jäisi vain ahdistunut ja masentunut äiti sekä katkera viikonloppuisä, joka ei halua heitä tavata.

Pinnani katkeaa helposti, kun sen pintaa vuollaan jatkuvasti. Kysymys kuuluu, kenen käsi lopulta pitelee veistä?


Kun tulen autolla lasten kanssa pihaan ja tiedän miehen olevan kotona, muistutan aina kuopusta, että ovikelloa ei saa soittaa turhaan. Ettei isä suutu. Kuopus juoksee ovelle ja käy sisäistä taistelua sormi ovikellon painikkeella – totellakko äitiä vai jospa sittenkin soittaisi. Yleensä ehdin avaaman oven ennen soittoa.

Mutta pari päivää sitten tajusin tehneeni pahan virheen: Esikoinen oli pyöräilemässä yksin pihalla. Hetken päästä kuulen vaimeaa koputusta ikkunasta. Menen ovelle ja sen takana on itkuinen esikoinen. Hän ei uskaltanut soittaa ovikelloa...

Mitä lapseni oppivatkaan parisuhteista ja toisen kunnioittamisesta tällaisesta esimerkistä? Olenko opettanut heidät pelkäämään isäänsä?

- - -

Esikoinen tulee pyytämään, että pelaisin hänen kanssaan muistipeliä. Sanon etten nyt ehdi, kun on niin paljon kotitöitä, mutta hän on toki tervetullut auttamaan jos haluaa. Kun sitten viikkaamme yhdessä pyykkiä komeroon esikoinen kysyy: "Miksi isin ei tarvitse tehdä kotitöitä?"
Vastaan: "Sitä sinun pitää kysyä isiltä". Mies on viereisessä huoneessa ja kuulee keskustelumme, muttei kommentoi.

Seuraavana aamuna herättelen lapset päiväkotiin ja kerron heille että mies on lähdössä työmatkalle muutamaksi päiväksi. Jos haluatte iltapusut niin käykää nyt pusimassa isiä. Kuopus juoksee heti makuuhuoneeseemme hukuttamaan isänsä halipusuihin. Esikoinen ei mene.
Hän istuu autossakin vielä ihan hiljaa. Kun sanon heiheit päiväkodin naulakoilla hän vihdoin avaa suunsa: "Se on hyvä että isi menee matkalle, eikä suutu kotona".

En osaa vastata tähän muuta kuin että isä rakastaa teitä kovasti. Mutta jään pohtimaan millaista vahinkoa teenkään lapsilleni nykyisen tilanteen vallitessa. Ehkä avioero ei olisikaan huono vaihtoehto, jospa lapset eivät kaipaisikaan isäänsä.

Illalla kun peittelen esikoisen sänkyyn hän kysyy:
E: "Koska isi tulee takaisin kotiin"
J: "Kolmen päivän päästä. Vielä kaksi yötä pitää nukkua välissä"
E: "Voisiko isi tulla jo huomenna? Minulla on kovasti ikävä isiä"

niinpä...