En ole ikinä ollut yhtä fiksu, kuin suunnilleen 17 vuotiaana. Silloin minulla oli vastaus kaikkeen. Elämä oli mustavalkoista ja moraali ihan huipussaan. Vaikka joskus oli vaikeaa, oli elämä kuitenkin helppoa, kun asiat olivat täysin selkeitä. Jossain filosofian kirjassa kuvataankin tiedon määrää pallon tilavuutena ja pallon pinta kuvaa sitä, mitä ei tiedä. Kun tieto lisääntyy, lisääntyy samalla myös tietoisuus siitä, kuinkä vähän loppujenlopuksi tietää ja ymmärtää.

Lasten kysymykset ovat joskus todella vaikeita. Asioita, jotaka ovat itsestäänselvyyksiä, on usein yllättävän vaikea selittää. “Miksi on kesä ja talvi? Mistä sähkö tulee? Miksi linnut osaavat lentää? Voiko dinosauruksella ratsastaa?” kysymysten tulva on joskus loputon.

Ja sitten on ne oikeasti vaikeat kysymykset: “Äiti, mitä tapahtuu kun kuolee?”. “No, sitä ei kukaan oikeasti tiedä, sillä jos on kuollut niin ei voi tulla kertomaan. Ja jos joku tulee, niin sitten hän ei ole kuollut. Mutta ihmiset voivat arvailla mitä tapahtuu ja siitä on kehitetty paljon teorioita. Niistä voi uskoa mitä haluaa tai sitten voi itse miettiä omansa. Kaikki ihmiset joskus ajattelevat kuolemista, mutta sitä ei kannata liikaa pohtia kuitenkaan. Uni tulee paremmin kun ajattelee iloisia asioita. Vaikkapa polkupyörällä ajamista.”

On myös kysymyksiä joihin ei osaa vastata, tai vaikka osaisi, ei tiedä mitä sanoa. En halua valehdella tai projisoida omaa pahaa oloani lapsiin, yritän vastata parhaani mukaan.

Olin esikoisen kanssa siivoamassa autotallia, kuopus jäi miehen kanssa sisälle. Esikoinen on ylpeä, kun on niin iso että saa auttaa jo vähän raskaammissakin hommissa. Tällaiset tilanteet kuitenkin poikivat lisää kysymyksiä ja esikoinen kysyy usein samaa asiaa uudelleen, kun vastaukseni ei ole riittävä.

Esikoinen: Äiti, miksi isi ei tee kotitöitä?
Jessamine: Isiä ei huvita. Hän tekee mielummin ajattelutöitä.

Esikoinen: No miksi isi sitten käskee sinua tekemään kotitöitä? Huvittaako sinua?
Jessamine: Kotityöt pitää saada tehdyksi. Joskus on pakko tehdä asioita mitkä ei huvita.

Esikoinen: Tykkääkö isi sinusta äiti?
Jessamine: Tottakai tykkää. Ja isi rakastaa sinua ja kuopusta.

Kun olemme touhunneet pari tuntia, tulemme esikoisen kanssa sisään. Kuulen surkean itkun jo oven taakse ja juoksen sen lähteille. Kuopus seisoo pimeässä vessassa pöntön edessä ja itkee. Kyyneleet ovat kastelleet paidan läpimäräksi. Hänellä on pissat ja kakat housuissa. Kun saan kuopuksen rauhoittumaan, hän kertoo nyyhkyttäen ettei kerennyt. Kysyn kuinka pitkään hän on siinä seissyt, mutta ei ressukka tietenkään sitä osaa sanoa. Sylittelen ja lohduttelen pikkuruista kun ollaan pesty peppu ja vaihdettu puhtaat vaatteet. Sitten menen katsomaan, mikä oli miehelle niin tärkeää, ettei lapsen hädällä ollut väliä. Mies istuu koneen ääressä suljetun oven takana musiikin pauhatessa kovaa. Ei ollut kuullut itkua lainkaan. Oli saanut hyvin töitä tehdyksi kun kuopus ei ollut käynyt häiritsemässä.

En silti usko että valehtelin esikoiselle. Kyllä mies lapsiaan rakastaa, mutta ei ajattele.