Nyt perun kyyniset sanani siitä, että avun saanti on kiven alla. Minä nimittäin sain kuin sainkin ajan parisuhdeterapeutille. Ilmeisesti onnistuin vakuuttamaan puhelinhaastattelijan avuntarpeestani. Tai sitten arviointiryhmä katsoi, että tuo avohoitotapaus on parempi saada pois kadulta riehumasta...

Aika on viikon päästä. Ja jännittää ihan vietävästi.

Tämän vyyhden sotkeminen nykyiseen tilaansa on vienyt minulta vuosikausia. Ei ole yksittäisiä selkeitä asioita, joihin voisi tarttua ja kertoa mikä mättää. En pysty järjellisesti selittämään, miten olen sallinut asioiden luisua näin pitkälle. Miksi olen surkea tiskirätti vaikka toisaalta tunnen olevani hyvinkin vahva ja päättäväinen. Ääneen sanottuna asiat kuulostavat perin oudoilta. En osaa kuvailla sitä mustaa tuskaa sisälläni, kun mies ottaa tietyn äänensävyn. Sen, millä hän saa minut tekemään asioita joita en halua.

Kiitos teille kaikille jotka olette kommentoineen sepustuksiani. Tällä hetkellä mielipiteenne ovat minulle korvaamattoman arvokkaita. Ilman niitä alkaisin epäillä, että vika on vain oman pääni sisällä. Että elän normaalissa suhteessa ja odotukseni ovat liioiteltuja.

Tiedän että jotain pitää tehdä, asiat eivät voi jatkua näin loputtomiin. Ensimmäisen askeleen ottaminen pelottaa.