Jokohan pohja olisi saavutettu?

Kuulin miehen heräilevän aamusella kun olin itse jo aamupalalla. Olin hakenut hesarin laatikosta aikaisemmin (miestä varten) ja se odotteli pöydällä. Olin epähuomiossa jättänyt avaimeni lehden päälle ja ennenkuin edes tajusin jätin syömisen kesken, nousin pöydästä ja kävin siirtämässä avaimeni sivuun ja palasin omalle paikalleni. Tämä siksi ettei tulisi sanomista. Siis aikuisten oikeasti! Tälläkertaa sain itseni kiinni itse teossa, mutta kuinka monta kertaa päivän mittaan teenkään vastaavia asioita automaattisesti? Vain, jotta välttyisin konflikteilta.

Mutta minkä ihmeen vuoksi? Kun kuitenkin tiedän, että mitä vaan teenkin niin aina jotain jää huomaamatta. Aina löytyy jokin asia, jota en ole rekisteröinyt tai vähintään sana jonka asetan väärin.

Ja nämä tilanteet ovat niin absurdeja. Tällaisia:
Mies teki jotain säätöjä ulkovalojen liikeanturiin. Miettimättä sen enempää mitä minä olen tekemässä, hän komensi minut säätämään valitsimen asentoon "1". Jätän omat hommani kesken, otan ruuvimeisselin mukaan, menen ulos ja kiipeän tikkaille.
Anturi on osittain irrotettu seinästä, löydän helposti oikean kohdan sen pohjasta ja teen pyydetyn säädön. Takaisin sisään ja huikkaan miehelle: "nyt on ykkönen". Palaan omiin puuhiini ja ajatuksiini. Hetken päästä mies komentaa tekemään uuden säädön ja minä menen. Sama toistuu vielä muutamia kertoja suunnilleen 2h pituisen ajan sisällä. Unohdan koko asian kunnes seuraavana aamuna mies käy ulkona ja palaa sisään räjähtäen: "Miksi et ole ruuvannut anturia takaisin seinään kiinni!"

Jessamine: "Miten niin takaisin? Jätin sen juuri niinkuin se olikin"
Mies: "Ei sitä voi noin jättää roikkumaan. Miksi et ruuvannut sitä kiinni?"

Jessamine: "En tiennyt että se olisi pitänyt kiinnittää. Tein juuri niinkuin minua pyysit"
Mies: "Tottakai se olisi pitänyt laittaa kiinni seinään kun säädöt olivat valmiit!"

Jessamine: "Sinä komensit tekemään niitä säätöjä monta kertaa. Missä vaiheessa minun olisi pitänyt tulkita että nyt on valmista? Ja sitäpaitsi olisit sanonut että voi laittaa kiinni, niin olisin toki laittanut"
Mies: "Miksi kaikki pitää aina erikseen sanoa? Sinä vaan istut perseelläsi sormi nenässä etkä tee mitään käskemättä...."


Vituttaa kun olen niin helposti lytättävissä. Mutta vaikka tällaista tapahtuu joka päivä, tilanteet tulevat silti aina niin yllättäen, etten osaa varautua.

Minä vihaan riitelemistä, räyhäämistä, syyttelyä, toisen nöyryyttämistä. En muistuttele mokista ja jos toinen tekee jotain tyhmää, minä lohdutan. En hiero lisää paskaa toisen naamaan. Inhoan turhanpäiväistä agressiota niin paljon, että siedän melkein mitä vaan sitä välttääkseni. Ymmärrän että kaikissa suhteissa on joskus riitaa mutta tämä on jo ihan naurettavaa. Ja oma käytökseni alkaa olla jo samaa luokkaa kuin väkivaltaisten aviopuolisoiden alistamilla säpsyillä.