Netissä surffatessani törmäsin tekstinpätkään, joka kolahti. Alla oleva lainaus ei siis ole oman ajatustyöni tulosta, vaan anonyymin kirjoittajan hengentuote:

“Siinä vaiheessa kun lapset ankkuroi mielen ja kropan nykypäivään, on parempi olla varma, että menneisyys oli hyvä ja tarpeellinen.
Itseensä tutustuminen, yksinolemisen opettelu on tärkeä kehitysvaihe ihmisen elämässä. Se tulee lähes vääjäämättä jokaiselle eteen. Vähän kuin lastentaudit: mitä aiemmin ne käy läpi, sen helpompi.

Jostain syystä joillakin jää omat prosessit kesken, pariudutaan ja pesiydytään koska ei uskalleta kokeilla omia siipiä. Nähdä sitä yksinäisyyttä mikä jokaisen elämässä kuitenkin on. Se mikä työnnetään syrjään toiseen takertumalla. Sieltä jostain kumpuaa mustasukkaisuudet, väkivaltaisuudet, omasta kyvyttömyydestä selvitä omin eväin. Tarvitaan toinen pitelemään möröt poissa yöunista. Hätä on suuri siinä vaiheessa kun toinen lähtee, ja itse aavistelee yön pimeydessä kohtaavansa juuri ne kummitukset, joita toinen läheisyydellään piti poissa. Äiti!!”

Koko keskustelu tässä linkissä: suomi24

Tämä on minulle niin totta. Minulla oli teininä ihan hirveä kiire päästä aloittamaan omaa elämää. Koska opiskelijan rahkeet eivät riittäneet oman talouden pyörittämiseen ja yksin oleminen pelotti, niin menin juuri siitä missä aita näytti olevan matalin: avoliittoon väärin perustein. Täytettyäni 17v olen ollut “sinkkuna” vain pari kuukautta. En kaipaa kokematta jääneitä irtosuhteita tai tyttöjen railakkaita ravintolailtoja, mutta janoan itsenäistä elämää. Että saisin olla vastuussa asioistani vain itselleni.

Jollain epämääräisellä tasolla tunnen oloni kuin peräkammarin aikamiespojaksi, joka vielä viisikymppisenä pohtii, josko kohta olisi aika itsenäistyä. Ja minua ahdistaa. Tuntuu mahdottomalta saada suhde mieheen korjattua tasavertaiselle tasolle, kun en tunne edes itseäni.