Aloitin tämän blogin, jotta saisin ajatukseni järjestykseen ja kirjoittamisesta on jo tässä lyhyessä ajassa ollut selkeästi hyötyä: en pyöri öitä valveilla kierritellen samoja tapahtumia mielessäni uudestaan ja uudestaan.

Asiat tuntuvat kirkkaammilta ja selkeämmiltä. Vaikka on nöyryyttävää myöntää itselleen kuinka ala-arvoisesti on antanut itseään kohdella, tuntuu toisaalta helpottavalta nähdä asiat kokonaisuuksina.

Kirjoitettuna asiat ovat konkreettisempia, en enää voi selitellä niitä itselleni parhain päin. Ja huomaan muuttuneeni. En halua vihata miestä, mutta tuntuu siltä, että jokainen kirjoitus vie minut kauemmaksi rakkaudesta. Ikävät sanat eivät enää viillä niin syvälle. On kuin ne kimpoisivat lammen jäätyneestä pinnasta. Mutta jään läpi eivät pääse myöskään hellyyden osoitukset. En kaipaa miehen kainaloon.

Kuinka monet kerrat olenkaan puhunut asiasta miehelle. Kertonut kuinka pahalta hänen käytöksensä minusta tuntuu, vaatinut, pyytänyt ja anellut tasapuolista kohtelua. Selittänyt miksi näin ei voi jatkua ja kuinka elämäniloni katoaa viemäriin. Suuttunut ja huutanutkin, esittänyt kylmää. Ilman mitään vastakaikua. Ehdotin joitain vuosia sitten miehelle pariterapiaa. Mies ilmoitti jyrkkään sävyyn ettei tule kuuloonkaan.

Nyt en ole sanonut mitään. Antanut vain asioiden olla. Poistunut paikalta välittämättä perässäni kulkevasta jäkättäjästä. En ole edes yrittänyt selittää “idioottimaista käytöstäni”.

Ja mitä tekeekään mies? Hän kerjää hellyyttä ja huomiota: “Mä tykkään susta, tykkäätkö sä musta?” Vetää viereensä ja silittelee. Miehen silmistä paistaa pelko.
Mutta minä en enää tahdo vastata tunteisiin. Mies on imenyt minut tyhjiin. Vain kuori on enää jäljellä.

Silti mieleen hiipii ajatus: Entä jos asiat voisivat sittenkin olla paremmin? Jospa tämän voisi vielä elvyttää? Olenko antamassa armonlaukausta liian aikaisin?


Eilinen riitamme oli aika raju. Pääsimme jopa normaalia syyttelyä pidemmälle, niihin oikeisiin aisoihin. Kun mies oli riidan päätteeksi aikansa mököttänyt, otin pariterapian uudelleen puheeksi. En yllättynyt kun mies edelleen sanoi ei, mutta sitten hän jatkoi: “mutta voihan sinne yksinkin mennä”. Eli minä, jolla on tämä ongelma, olen nyt sitten saanut luvan mieheltäni mennä korjaamaan sen pariterapiassa - yksinäni.