Mies hämmästytti minut taas: hän suostui tapaamaan terapeuttini. (Kysehän on siis pariterapiasta, jossa olen käynyt yksinäni).

En oikeastaan jaksa enää uskoa, että tämä toisi mitään uutta suhteeseemme. Miehen luonne ei muutu jos hän ei sitä itse aktiivisesti halua muuttaa. Ja vaikka haluaisikin niin ei siinä välttämättä onnistuisi. Minä taas en pysty jatkamaan näin. Olen rikki ja repaleinen. Jokainen askel miehen rinnalla vie minua yhä syvemmälle itseinhoon ja ahdinkoon.

Mutta toivon että mies pystyy rakentamaan yhtä luottamuksellisen suhteen terapeutin kanssa kuin mitä koen että minulla on. Jotta hän saisi käsitellä omia tunteitaan. Jotta hän tuntisi, että myös hänen käsityksellään asioiden kulusta on merkitystä. Jotta hän ymmärtäisi, ettei terapeutti ole saanut ero-ajatuksia päähäni, vaan se on oma tahtoni.

On minun ja lasten etujen mukaista, että mies tuntisi tulevansa ymmärretyksi ja että hän ymmärtäisi miksi suhteella tässä muodossaan ei ole enää tulevaisuutta. En halua että mies katkeroituu, vaan näkee tämän mahdollisuutena myös itselleen etsiä hänelle paremmin sopiva puoliso. Koska minä olen hänen luonaan alakuloinen sätky, en tasavertainen kumppani. En usko että hänkään voi olla nyt täysin onnellinen, ei tällaisen ilmapiirin vallitessa.

En usko että selviämme erosta riidoitta ja haavoitta. Mutta toivon, että ajanmyötä voimme katsoa toisiamme silmiin ja olla hyvissä (tai ainakin asiallisissa) väleissä. Lasten takia. Ja että voimme molemmat hyväksyä toistemme mahdolliset uudet kumppanit ilman katkeruutta. Olla onnellisia toistemme saavutuksista ja valinnoista. Me tulemme olemaan aina sidottuna toisiimme lasten kautta ja heidän vuokseen toivon, että mies jaksaa olla isä lapsilleen vaikka minä en pysty olemaan vaimona hänelle.