En osaa olla rennosti miehen seurassa. Ennen olen osannut, mutten enää.

Missä vaiheessa tilanne on liusunut näin pitkälle, en pysty tarkalleen sanomaan. Aikaisemmin, ennen lapsia, jos miehen asenne alkio nyppimään tein pidempää työpäivää tai aloitin uuden harrastuksen. Silloin oli helppoa säännöstellä omaa olemista niin ettei sietoraja päässyt ylittymään.

Lasten tultua jäin miehen armoille. Minulla ei ollut enää päätäntävaltaa ajankäytössäni. Alussa, kun lapset olivat ihan pieniä, olin todella yksinäinen. Pienet yhdessäolon hetket olivat kuin tippa vettä autiomaassa. Pyrin tekemään niistä mukavia myös miehelle, jotta tämä ei menisi pois. Jotta en jäisi yksin lasten kanssa.

Lopulta lakkasin odottamasta mitään mieheltä. Niin oli helpompaa kun ei joutunut jatkuvasti pettymään. Muodostin omat rutiinit lasten kanssa, vähän kuin yksinhuoltajana olisin ollut. Joskus jos mies halusi meidät mukaan menoihinsa, se oli vain vaihtelua normaaliin viikkorytmiin.

Sitten miehellä tuli vastoinkäymisiä sijoitusasioissa. Ei mitään mikä olisi talouttamme kaatanut, mutta asiat eivät menneet hänen suunnitelmiensa mukaisesti. Mies purki kiukkuaan minuun (meihin) ja alkoi käyttäytyä mielivaltaisesti. Kotona oli jatkuva uhkan ilmapiiri, vaikka väkivalta ei ollutkaan fyysistä. Mies ei suostunut purkamaan pahaa oloaan puhumalla. Sen sijaan hän kärvisteli oman mustan kuplansa sisällä välillä lähettäen myrkkysalamoita ympärilleen.

En enää jutustellut mukavia päivän tapahtumista. Keskustelumme olivat lähinnä minun varovaisia kysymyksiäni siitä, mitä mies haluaa ruuaksi ja miehen murahdus vastaukseksi. Tilanne ei revennyt käsistä päivässä vaan kehittyi pikkuhiljaa. Lopulta mies lopetti mököttämisen räjähdykseen, huusi ja raivosi. Minä huusin takaisin. Ja sitten vihdoin puhuimme. Mies kertoi kuinka paha olo hänellä oli ollut, minä lohdutin. Tilanne palasi takaisin aikaisemmalle mallilleen. Minun arkeni lasten kanssa jatkui ja mies eleli omaa elämäänsä rauhallisin mielin.

Kuvittelin sinisilmäisenä että tämä oli meidän suuri kriisimme. Että tilanne ei enää menisi näin pahaksi, olimme selvinneet voittajina ja entistä vahvempina. Kaikkialla sanotaan, että suhteessa on ongelmia, kun lapset ovat pieniä. Odotin että tulevaisuus on kirkkaampi. Vähänpä ymmärsin.

Reilun vuoden päästä tästä miehellä oli taas ongelmia oman riittämisensä kanssa. Tällä kertaa stressaava projekti oli yhteinen, joten pääsin seuraamaan sitä aitiopaikalta ollen samalla hyvä syntipukki kaikelle mikä maailmassa mättää. Kuvittelin tilanteen olleen kestämätön edellisellä kerralla. Nyt se oli vielä pahempi.
Nielin epätoivoni ja kestin mitä päälleni kaadettiin. Ja kestin, kestin. Opettelin sulkemaan itseni tilanteiden ulkopuolelle. Seisoin patsaana hengittämättä ja laskin minuutteja mielessäni. Jäädytin itseni kaikilta tunteilta miestä kohtaan.

Projektimme kannalta kaikkein kriittisimmällä hetkellä mies uhkasi jättää minut ja lapset. Häipyä taakseen katsomatta. Jouduin rukoilemaan häntä jäämään edes siksi aikaa, että projektista irtipääseminen olisi ylipäätään mahdollista. Seuraavina kuukausina luovuin kaikesta ihmisarvostani. Toimin kuin halpa orja ja nielin mitä vain.

Ajan kuluessa ja projektin valmistuessa mies muuttui positiivisemmaksi ja iloisemmaksi. Mutta edelleenkin sain päivittäin kuulla kunniani. Tyhmä, huono ja kelpaamaton. Pienin askelin kerään takaisin itsetuntoni rippeitä. Nykyään en enää siedä miehen loukkauksia. Sanon vastaan välittömästi.


Keskusteluyhteys miehen kanssa on nyt auki. Kysyn, miksi hän puhuu minulle niin rumasti. Kohtelee törkeästi. Hän ei osaa sanoa, vakuuttaa että yrittää parantaa tapansa mutta ei se sentään hetkessä käy...

Kun katson miestä, en tunne mitään. Jos hän huomenna vain lakkaisi olemasta, en jäisi kaipaamaan. Olisin ehkä helpottunut? Mies suunnittelee tulevaisuuttamme, seuraan vierestä kuin ulkopuolinen. Kosketus saa minut vaivaantumaan.

Kysyin mitä hänen mielessään liikkui, kun hän oli stressaantunut ja masentunut? Mitä hän sai siitä kun kohteli minua kuin saastaa eikä reagoinut lapsiinsa kuin ärsyyntymällä. Mies ei osaa sanoa miksi hän sulkeutuu kuplaansa. Mutta tämän hän sanoi: "Niin käy kun tulee sellaisia asioita, joiden kulkuun en voi vaikuttaa haluamallani tavalla. En voi luvata etteikö niin voisi tapahtua jatkossakin".

Hän ei ole ylpeä käytöksestään ja myöntää ettei se ole sopivaa. Siltikään hän ei taistele sitä vastaan.

Mikä on todennäköisyys siihen, että mies tulee jatkossa hallitsemaan kaikkea ympärillään tapahtuvaa? Ja jos (kun) tulee vastoinkäymisiä, haluanko olla vieressä katsomassa?


(Tämän kirjoitin itselleni muistutukseksi, jos kaipaan niitä hetkiä kun vielä tunsin yhteyden)