Tänään olin taas pariterapiassa. Juteltiin lähinnä siitä, mitä ajatuksia ero tuo mieleeni. Ei kovinkaan yllättäen, päällimmäiset tunteeni olivat syyllisyys ja pelko lasten tulevisuudesta.

Kotiin palattuani jatkoin keskustelua miehen kanssa. Kävin yksityiskohtaisesti läpi syitä ja seuraumuksia. Miltä tuntuu ja miten tähän ollaan päädytty. Hetkittäin keskustelu oli ihan hedelmällistäkin.

Mutta miehen mielipide asiaan on selvä. Hän on jo tehnyt paljon tilanteen parantamiseksi, enkö muka ole huomannut? Hän ei voi luvata etteikö asiat menisi persiilleen joskus tulevaisuudessa. Lisäksi hän kertoi, ettei ole motivoitunut tekemään töitä suhteen eteen, koska tilanne on epävarma. Ei halua tuhlata resurssejaan.

Mies vaatii minulta päätöstä. Se ei kelpaa, että katsottaisiin miten tilanne etenee. Että voisin rauhassa muodostaa mielipiteeni. Ratkaisua ei voi myöskään miettiä yhdessä vaan se on minun päätökseni. Hänen mielestään tilanteen voi hyvinkin vielä korjata, tosin yhtään keinoa asioiden parantamiseksi hän ei pysty esittämään.

Mies ei pysty muuttamaan menneisyyttä ja siksi siitä ei saa puhua.

En tiedä mitä sanoa. En pysty lupaamaan miehelle, että haluan jatkaa ja pyyhkäistä kaiken menneen maton alle. Mutta ero tuntuu silti liian kovalta ja peruuttamattomalta.