Mies kävi terapeutilla. Kertoi, että terapeutti on hänestäkin tosi mukava ja että puhuminen oli helppoa. Koska olen joutunut ristikuulusteluun jokaisen istunnon jälkeen, katsoin että minullakin oli oikeus vähän kysellä mitä asioita he sivusivat. Kuulemma niitä samoja, joita kotonakin olimme käsitelleet. Mitään tarkempaa en saanut miehestä irti, mutta hän sanoi terapeutin todenneen olevansa tyytyväinen: “koska molemmat olimme valmiita tekemään töitä yhdessä jatkamisen puolesta”.

Mutta minä en ole! En halua jatkaa tätä, haluan erota. Mutta toivon että pääsemme eroon mahdollisimman sopuisasti, niin että ymmärrämme toisiamme. Ja että mieskin ymmärtäisi miksi en voi jatkaa.

Tämä meni vähän niinkuin pelkäsinkin, mies vakuutti terapeutin hyväntahtoisuudestaan. Ja tottahan se onkin: ei mies ole tahallaan ilkeä. Ja hän aidosti haluaa jatkaa tätä suhdetta. Mutta edelleen tunnen miehen haluavan asioiden pysyvän nimenomaan ennallaan, ei hän halua ottaa vastuuta tai elää tasavertaisen kumppanin kanssa. Ei minua lohduta se, jos mies ei enää hauku ja räyhää päivittäin, kun kuitenkin uhka on kokoajan olemassa. Vasta jos mies aidosti hyväksyisi ettei sillä tavoin voi toista ihmistä kohdella ja aidosti muuttaisi suhtautumistaan, olisi meillä tulevaisuus. En halua että hän on minulle inhimillinen vain siksi etten lähtisi. Haluan että hän kohtelee minua tasavertaisena koska olen sen arvoinen. Haluan sen olevan itsestäänselvyys, eikä armopala. Haluan että seksuaalisuuteni on omassa vallassani.

Mies sai tälle vuodelle parin viikon päähän vielä yhden yksilö-ajan jonka kumpitahansa voi käyttää. Ja lisäksi pariterapia-ajan ensivuoden alkuun.

Odotan edelleen sitä ihmettä, että uskaltaisin antaa itselleni luvan lähteä. Mutta tuntuu että arvostelukykyni ei riitä. Koko elämä on yhtä surrealistista massaa. Asiat pirstoutuvat päässäni kuin kaleidoskoopissa.

Ystäväni sanoo, että minun pitää jatkaa: “16 vuotta on pitkä aika heitettäväksi romukoppaan hetken oikusta”. Terapeutti uskoo että onnistumme korjaamaan suhteemme. Sairaanhoitaja psykiatrisella totesi meillä olevan kaikki onnistumisen mahdollisuudet. Mutta minä en vakuutu.

Ehkäpä pitäisi jo uskoa ettei kukaan anna minulle lupaa lähteä, ehkä siksi kikkailen. Muistatteko kuinka lapsena nypittiin päivänkakkaran lehtiä? Rakastaa, ei rakasta, rakastaa...  Olen hakenut koulutukseen jota mieheni ei hyväksy (matalapalkka ala). Minulla on hyvin pienet mahdollisuudet tulla valituksi, mutta jos niin käy, joudun jättämään “työni” miehen yrityksessä. En usko horoskooppeihin tms. mutta nyt ajattelen valituksi tulemisen olevan merkki uudesta suunnasta. Jos pääsen kouluun, voin jättää miehen.
 
Mutta voiko perheen rikkoa Jouluna?