Terapia paljastaa minulle asioita itsestäni. Sellaisia, jotka olen tavallaan tiennyt mutten kuitenkaan täysin tiedostanut. Tai myöntänyt itselleni. Kysymys “miksi” on usein sellainen, johon on hirvittävän vaikea vastata.
Puhuimme suhteestani omiin vanhempiini. Ja siitä mitä mieltä luulen heidän olevan tilanteestani. Epäilin ainakin toisen heistä olevan pettynyt jos eroan, että hän on ollut tyytyväinen kun minulla on käynyt niin hyvä tuuri ja olen löytänyt menestyvän ja älykkään miehen. Terapeutti kysyi miksi sanon että minulla on käynyt tuuri, enkö muka ole ansainnut parasta?

Tämä on minulle tiukka kysymys.

En nytkään voi olla ajattelematta mikä on eroneen yli kolmekymppisen yksinhuoltajan markkina-arvo. Jos jätän mieheni niin löydänkö enää ikinä ketään? Kelpaanko kenellekkään? Huoliiko minua kukaan? Tämä ajatus on todella häiritsevä, vaikka toisaalta uskon olevani ihan hyvä saalis. Miksi ihmeessä siis pelkään, että sen lisäksi etten ehkä löydä ketään ketä rakastaa, kukaan ei voi rakastaa minua?

Kiusaan itseäni lukemalla Suomi24 keskusteluista yli viisikymppisten äijien kirjoituksia siitä, että heille kelpaavat vain vähintään 20 vuotta nuoremmat lapsettomat naiset. En osaa sanoa miksi – enhän minäkään ole hakemassa itseäni reilusti vanhempaa miestä, jonka kanssa lisääntyä. Tai miestä ylipäätään.

En ole ikinä asunut yksin. Tilanne on nyt toki erilainen, kun lapset pitävät kiireisenä, mutta silti kainalon puute tulee olemaan minulle ihan uusi olotila. Pelkään että heikkonahetkenä kuvittelen ihastuvani – ihan kehen vaan, joka sattuu minulle hymyilemään.

En tiedä miksi edes pohdin tätä, sillä minä todella haluaisin nimenomaa olla vain ihan yksin, ilman mitään suhteen tuomaa rasitusta ja painetta. Tulla kokonaiseksi.

Osaanko? Vai mittaanko edelleen arvoani toisten kautta.

Missä on se pilleri joka parantaa huonon itsetunnon. Jos en pysty arvostamaan itseäni, miksi joku muu tekisi sen puolestani?