Luin juuri loistavan kirjan toistamiseen läpi. Minttu Hapulin Selibaattipäiväkirja on kuin tiivistelmä omista ajatuksistani. Minultakin on jäänyt saamatta se universaalinen ihmissuhdeopas, jossa kuvataan ne varusteet joilla suhdesuossa rämmitään. En hallitse manipuloinnin ja selkäänpuukotuksen jaloja taitoja. Sinisilmäisesti kuvittelen että se mitä näen on se mitä saan, että tunteistaan voi puhua rehellisesti. Että ihmisarvoinen kohtelu ja huolenpito kuuluu suhteeseen ilman kaupankäyntiä.

Kun viimeinenkin hellä tunne ja luottamuksen pisara on puristettu ulos elimistöstäni, niin NYT mies muuttaa käytöstään, huomioi ja välittää. Mies vetää syliinsä ja silittelee. Tulee takaisin jo lähdettyään koska unohti antaa suukon. Ja minusta tuntuu kuin olisin vieraan ihmisen kainalossa. Pakotan hymyn huulilleni, mutta tunnetta en voi pakottaa.

Ymmärränhän minä toki, ettei mies voi muuttaa menneitä. Mutta vuosien varrella rakkaus ja välittäminen sisälläni on vaihtunut vihaksi ja halveksunnaksi. Voiko mies rakastamalla kääntää suunnan toiseksi? Minulla ei ole motivaatiota, enkä tiedä miten sen keräisin. Muuten tehtävä on mahdoton.


Ystävä on innoissaan miehen heräämisestä. Hän näkee auringon kun minun silmissäni on edelleen musta pilvi. Ystävä pahoittelee että tie tulee olemaan rankka kuljettava, mutta kyllä se siitä, kun antaa ajan kulua. Minun pitää vain olla avoimin mielin, etsiä ne piirteet johon alunperin miehessä ihastuin ja odotella nyt ainakin vuosi, ennenkuin teen mitään hätiköityä. Ja missään tapauksessa minun ei pidä etsiä tukea Hapulin kirjan kaltaisista teoksista tai erotarinoista, vaan niistä, jotka auttavat liiton eheyttämisessä.


Mutta jo nyt on kaupankäynti jälleen alkanut. Mies raivostui, kun oli ollut jo päivän ilman seksiä ja kehtasin jälleen loukata häntä kieltäytymällä. “Miksi sun pitää kääntää veistä haavassa kun olen jo kaksi viikkoa yrittänyt käyttäytyä ihmisiksi.... ei kun siis sun vaatimusten mukaisesti! Kyllä sen pitää jossain näkyäkkin!”

Tuo lipsahdus kertoi minulle enemmän kuin tuhat suudelmaa. Mies tietää olleensa paskamainen ja tämä nykyinen käytös on sellaista, mitä puolisoltaan voisi normaalisti odottaa. Ihmisiksi olemista. Mutta koska normaali käytös ei kelpaa kauppatavaraksi, piti se korottaa “minun vaatimusteni” mukaiseksi. Ja tällainen extra taakkahan luonnollisesti velvoittaa jo maksuun – luonnossa.


En tiedä osaanko antaa anteeksi. Tai edes mikä on se asia mikä pitäisi antaa anteeksi, anteeksi antoa ei ole pyydetty... Ja oikeastaan, en tiedä haluanko antaa anteeksi!