Olen pohtinut, mihin tarvitsen pariterapiaa. Haluanko terapeutin auttavan minua suhteeni korjaamisessa vai eron käsittelemisessä. Tänään hän kysyi minulta: “Jos sinulla olisi nyt vartti aikaa päättää lähdetkö vai jäätkö, mitä tekisit?”. Vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä. Lähtisin.

Miksi päätöksen tekeminen on sitten kuitenkin niin vaikeaa? Vieläkin mietin, kuvittelenko ehkä sittenkin tilanteen huonommaksi kuin se onkaan. Jospa olen vain niin väsynyt etten pysty nauttimaan elämän hyvistä asioista ja näen vain ne pahat. Mietin kuinka turvattu lasten elämä on nykyisellään ja kuinka itse saan nauttia sellaisista asioista, joita en voisi edes kuvitella voivani kustantaa jos olisin omillani. Mutta sitä juuri jääminen tarkoittaisi: materiaalista hyvää henkisen hyvinvoinnin hinnalla. Voisin ehkä turtua niin etten kaipaisi muuta.

Lähteminen voisi olla elämäni suurin virhe. Tai sitten se voisi vapauttaa minut uudestaan elämään. Poistaa turtumuksen. Joutuisin luopumaan paljosta ja erityisesti lasten elämä muuttuisi kertarysäyksellä ihan toisenlaiseksi. Mutta silloin minulla olisi ainakin mahdollisuus olla onnellinen ja voisin itse määrätä elämäni suunnan.

Olemme olleet yhdessä 16 vuotta. Minulla ei taida olla enää tunteita miestäni kohtaan. Jotta miehen tiukat sanat ja teot eivät satuttaisi, olen sulkenut itseni häneltä. En katso häntä rakkaudella vaan tarkkailen ja analysoin. Olen hiljaa jotta sanojani ei arvosteltaisi. En mene lähelle jotta en joutuisi taas kieltäytymään seksistä.

Jaksanko elää kuin magnusti aavikolla vielä seuraavat 40 vuotta, kun jo 16 vuoden jälkeen olen valmis jättämään pelin kesken?

Kumman päätöksen kanssa olisi helpompi elää? Vihaanko itseäni (vihaavatko lapseni) jos rikon perheemme. Vihaanko itseäni enemmän jos pohdin tätä asiaa vielä 20 vuoden päästä, samassa tilanteessa.