Olen niin naivi että itseäkin naurattaa.

Varoin ja kammoksuin sanomasta sitä ääneen miehelle, että harkitsen eroa. Kun mies itse keskustellessamme totesi että olisi sääli heittää näin pitkää suhdetta hukkaan, myönsin että se on kuitenkin todennäköistä, jos muuten emme saa asioita järjestykseen. Ja sanoin myöhemmin myös, jos mikään ei muutu niin minulle ei jää muuta vaihtehtoa kuin lähteminen. Oman mielenterveyteni vuoksi.

Ja koska muutenkin keskustelimme pitkään ja vakavasti kuvittelin mielessäni seuraavanlaista lopputulemaa: että mies "kunnostautuisi" ja pyrkisi toimimaan sen mukaisesti mitä olettaa minun haluavan - jotta en lähtisi. Ja että tätä kestäisi muutamasta viikosta pariin kuukauteen, kunnes asiat palaisivat vähitellen ennaleen.

Voi minua typerystä. Miehen suunnanmuutosta kesti todellisuudessa suunnilleen kaksi tuntia.
Keskustelumme jälkeen olin siivoamassa keittiötä kun mies pelmahti viereeni. Hetken siinä toimettomana pyörittyään hän kysyi, haluaisinko (minä) sytyttää takan. Vastasin: "Toki, mutta laita sinä sitten nämä tiskit koneeseen". Mies näytti hämmentyneeltä ja hetken pohdittuaan hän kysyi: "Kumman sinä haluaisit tehdä mielummin?" johon vastasin: "sytytän takan". Mies tuijotti onnettomana tiskejä ja jäi paikoilleen seisomaan. Lopulta armahdin hänet ja jatkoin tiskien laittamista. Mies meni helpottuneena sytyttämään takan. Hän sentään yritti, sen myönnän. Ja tavallaan teki yhden homman mikä muuten olisi jäänyt minun huolehdittavakseni (vaikka mies sen takkatulen halusi aluperin). Ennenkaikkea hän ei alkanut rähjäämään kun en heti myöntynyt. Sillä hetkellä ajattelin, että siinä oli pehmeä alku, mutta tämä jäi ainoaksi teoksi uudella polulla.

Tinkaamiseenkaan ei tullut edes taukoa ja edelleen joudun välittömästi "kourittavaksi" jos erehdyn edes kävelemään miehen ohi.

Sen sijaan mies oli kehittänyt teorian, miksi hänen on mahdotonta tehdä kotitöitä. Hänen ei ei pysty toimimaan vallitsevassa epäjärjestyksessä. Jotta hän pystyisi esimerkiksi hoitamaan pyykit, hänen pitäisi ensin ostaa itselleen oma pesutorni(!), koska ei nykyisen järjestyksen vallitessa löytäisi edes pesujauhetta (tasolla koneen vieressä).

Silmät ymmyrkäisinä kuuntelin tätä vuodatusta ja sitten kysyin:
J: Onko meillä sinun mielestäsi jotenkin huonompi järjestys kuin mitä vallitsi kodissasi poikamiesaikoinasi?
M: Ei nyt sentään, on paljon siistimpää.

J: No miten ihmeessä silloin sait pyykit koneeseen ja kaappiin?
M: En mä nyt sellasta enää muista.

J: Minäpä kerron. Sinulla oli likaiset läjässä kylpyammeessa. Puhtaat olivat yhdessä sekamelskassa tankokomerossa, jossa yksikään vaatteista ei ollut henkarilla vaan ihan koko sisältö oli yhdessä mytyssä komeron lattialla. Minä kerran tyhmyyksissäni menin lajittelemaan ne; sukat omaan laatikkoon, kalsarit omaansa, teepparit viikkasin hyllylle ja paidoille ostin henkarit. Siitä lähtien olen joutunut hoitamaan pyykkisi. (Ja kuuntelemaan valitusta jos jokin ei ole paikoillaan).
M: Mutta mun on niin vaikea tarttua asioihin jotka tuntuvat hankalalta.

J: Nämä ovat jokapäiväisiä asioita. En minäkään osaa laittaa ruokaa vaikka sitä päivittäin joudunkin tekemään. Jos haluat muuttaa järjestystä niin siitä vain, ei minua haittaa vaikka pesujauheen paikka muuttuisi.
M: Niin mutta sitten sinä taas joustaisit ja eihän se käy.

Ja sillä oli ongelma kuitattu. Täytyy myöntää että mies on kyllä älykäs. Nyt hän ei voi tehdä kotitöitä jotta minä en joutuisi joustamaan ja opettelemaan hänen järjestystään. En tiedä mitä sanoa...

Paitsi että olen niin uskomattoman naivi ja sinisilmäinen että oikeasti ei edes hymyilytä.