Aatonaattona mies oli hiljainen. Puhui ystävällisesti ja loi murheellisia katseita. Yllättäen hän sanoi: "Tämä taitaa olla meidän viimeinen yhteinen Joulu. Se saa minut murheelliseksi." Mies kysyi, haluaisinko tehdä jotain erityistä.

Mutta mieleeni ei tullut mitään, mitä haluaisin tehdä viimeisen yhteisen Joulun vuoksi. Saatoin vain ajatella niitä kaikkia menneitä jouluja, jotka kaatuivat minun harteilleni. Miestä sain vetää perässäni kuin kivirekeä. Mies on älykäs. Miksi hän ei ole arvostanut minua tai lapsiaan aikaisemmin? Miksi ihminen tajuaa mitä hänellä on vasta kun se on liian myöhäistä?

Enhän toki voi itsekään tietää tulenko katumaan katkerasti tätä päätöstäni. Mutta ainakin minä yritin. Tosin saatoin lopettaa yrittämisen liian aikaisin...

Tänään on se päivä, jonka asetin itselleni aikarajaksi. Mies on ollut hyväntuulinen ja leikkisä jo parin päivän ajan. Minä taas kovassa flunssassa. On huono olo enkä jaksaisi ajatella, toisaalta taas on helpompi olla tunteettomampi, kun päähän sattuu.

En vain tiedä, miten saisin sen sanottua.