Minulla on vanhempiini erinomaiset välit. Sen jälkeen kun muutin pois kotoa, olen käynyt säännöllisen epäsäännöllisesti kyläilemässä ja olemme jutelleet hyvässä sovussa asiasta kuin asiasta. Myös silloin kun kantamme ovat olleet vastakkaiset.
Äidin kanssa olen toki keskustellut myös niistä asioista, mikä elossa miehen kanssa mättää. Mutta koska äitini on huolestuvaista sorttia ja persoonaltaan hyvin erilainen kuin minä, en ole avioliittoani koskevissa huolissa päässyt pintaraapaisua pidemmälle. Äidin neuvot ovat olleet aina hyvin suorasukaisia, mutta sellaisia, jotka toimivat hänen omassa liitossaan jossa äiti on se joka määrää tahdin.

Mies vaatii minua lopettamaan terapiassa käynnin “koska se tekee minusta inhottavan”. Miehen mukaan minusta on tullut repivä ja raateleva, tarkoituksenmukaisesti ilkeyksiä lateleva ämmä. Mies on sitä mieltä että hän ei halua muuttua ennenkuin minä lopetan terapioissa juoksemisen ja palaan “normaaliksi”. Hänen mielestään yritän kiristää häneltä asiallista käytöstä, eikä hän halua muuttua turhaan, jos sitten kuitenkin aion pettää miehen ottamalla lopulta eron. Niinpä...

Vastalauseista huolimatta kävin terapiassa eilen ja keskustelimme pitkään näistä miehen mielipiteistä ja omasta tulkinnastani siitä mitä ne tarkoittavat: Mies myöntää kohdelleensa minua ala-arvoisesti, mutta minun persoonani tai suhteemme ei ole hänelle sen arvoinen, että muutos olisi automaattinen nyt kun oivallus on tullut. Edelleen minun pitäisi ostaa ihmisarvoinen kohtelu nöyrtymällä miehen vaatimuksiin. Terapeutti tuki ajatustani siitä, että yhteisen tien löytäminen näyttää mahdottoman vaikealta ja etten saa tätä suhdetta kuntoon pelkällä omalla panoksellani. Olen vetänyt kivirekeä perässäni jo liian kauan. Mies ei näe suhteella tulevaisuutta, jos se edellyttää häneltä muutosta ja jos minä haen tukea ulkopuolelta. Minä taas en näe suhteella tulevaisuutta jos mies ei ymmärrä minun olevan kokeva ja tunteva ihminen, sellainen jota ei voi potkia oman mielensä mukaan.

Terapian jälkeen hain lapset tarhasta ja ajoin suoraan mummolaan. Pienen alustuksen jälkeen aloin vuodattamaan viimeaikaisia tapahtumia, terapioita, masennustani, kuinka tunnen epäonnistuneeni mutten suinkaan omaa syytäni. Yksityiskohtia normipäivästämme.
Ensialkuun äiti lateli tavallisia neuvojaan: sano vastaan, älä kuuntele, kerro mielipiteesi jne. Mutta kuvailin miten olen jo kokeillut kaikki mahdolliset ja mahdottomat keinot. Että mies vaan on niin paljon voimakkaampi luonne kuin minä, että mitä tahansa teenkin se tulee aina tuplana takaisin ja ennenpitkään murrun. En pysty päivästä toiseen toimimaan kuin sotatilan vallitessa - mies pystyy.
Lopulta äiti ehdotti seksin pihtaamista. Seksi aiheena on ollut aina jossainmäärin tabu. Se ei vain ole asia josta voin luonnollisesti puhua vanhemmilleni. Mutta tälläkertaa vedin syvään henkeä ja kerroin kuinka meillä jo kiristetään seksillä. Että sillä ostan hetken rauhan kotiin. Että ruumiini käyttö ei ole minun määräysvaltani alainen.

Tämä asia veti viimeisenkin verhon äidin silmiltä. Hän tarjosi vielä neuvoksi, että eläisin omaa elämääni miehen katon alla, mutta kun kerroin jo kokeilleeni ja perustelin miksi se ei toimi, äiti vihdoin sanoi sen mitä itse ajattelen. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin lähteä.

Uusi askel on nyt otettu. En usko että äitini pystyisi jatkossa suhtautumaan mieheen entiseen tapaan. En enää pysty piiloutumaan kulissini taakse. Silti olo on huomattavasti helpottuneempi.