Vanha totuus on, ettei mies parane vaihtamalla. Mutta paraneeko elämä?

Järki ja tunteet käyvät pääni sisällä hirvittävää kädenvääntöä. Tunteet pitävät vain niin kovaa mekkalaa, etten enää erota järjen ääntä. Enkä tiedä onko se mitä ajattelen järkeväksi, vain yksi heijastuma tunteista. Pelko.

Entäpä jos ongelmani ei kuitenkaan ole suhde mieheen, vaan toimimaton suhde itseni kanssa. Olen niin lopussa henkisesti, masentunut, alakuloinen, täydellisen saamaton. Mutta olenko kenties lähdössä uimaa yksin valtameren yli kun voisin saada itseni kuntoon astumalla puron yli yhdessä miehen kanssa?

Olen vuosien varrella pohtinut eroa moneen otteeseen, mutta nyt ensimmäistä kertaa tuntuu että minulla olisi voimia toteuttaa se. Ja minä niin haluaisin lähteä...
Takaraivossani kaivertaa silti ikävä ajatus, jota en vaan saa karistettua: Entäpä jos tämä onkin vain yksi ikäkausikriisi? Kolmenkympin villitys. Jospa uuden itsevarmuuden voimissani lähdenkin purkamaan vyyhteä väärästä päästä, eli miehestä, sen sijaan että ryhdistyisin itse.

Toisaalta tuntuu, että nyt minulla ei ole tilaa hengittää. En pysty elämään itsenäistä elämää, kun jokainen sanani ja tekoni on arvioidaan ja vääjäämättä tuomitaan.

Olen hyppäämässä sillalta tietämättä odottaako alla toinen tie vai kivinen ja hyytävä virta. Mies kuitenkin jokapäiväisellä käytöksellään yllytää minua ottamaan askeleen tuntemattomaan.