Minä olen tehnyt päätökseni, mutta toimeenpano tuottaa ongelmia. Tunnen hirvittävää syyllisyyttä ja olisi niin paljon helpompaa jos tämän avioliiton kuoppaaminen ei olisi minun vastuullani. Ymmärrän toki, kuinka ajatukseni siitä, että saisin miehen sanomaan viimeisen sanan on vain vastuunpakoilua. Silti se olisi helpotus.

Minulla on suunnitelma. Aion esittää listan niistä ehdoista, jotka suhteen on täytettävä jotta haluaisin jatkaa yhteistä polkua. Ei mitään maata mullistavaa, vaan sellaisia asioita, jotka toisenlaisessa suhteessa olisivat itsestäänselvyyksiä. Mutta tiedän ettei mies reagoi positiivisesti "uhkavaatimuksiin" ja olen 100% varma että listani tyrmätään heti suorilta. Ja silloin saan syyn lähteä. Pelkurimaista, tiedän...

Aion odottaa joulun yli ennenkuin kaadan veneen. Päätökseni on vain vahvistunut viimeisten päivien aikana. Ja mies kaataa lisää vettä myllyyn säännöllisin väliajoin.


Viime yönä heräsin kuitenkin kauheaan paniikkiin. Kylmä hiki virtasi ja sydän löi rinnasta läpi, kun ajattelin mitä olen tekemässä. Sillä hetkellä tunsin kauhua ja epätoivoa ja päätökseni tuntui pahimmalta virheeltä mitä ajatella saattaa. Nyt tunteet vaihtelevat laidasta laitaan. Pitäisikö sittenkin jäädä tuttuun ja turvalliseen, mutta hitaan tukehtumisen aiheuttavaan liittoon. Vai uskallanko repäistä itseni irti, uskallanko astua tuntemattomaan.