Yhteisellä terapiasessiolla käsiteltiin syitä, miksi mies käyttäytyy niinkuin tekee ja miksi minä annan sen tapahtua. Mies ei pyrkinyt lainkaan puolustautumaan vaan myönsi olleensa törkeä. Hän ei pystynyt selittämään käytöstään minua kohtaan mitenkään, sanoi vain ettei ollut aikaisemmin tullut ikinä varsinaisesti ajatelleeksi koko asiaa. Hän tunnusti joutuneensa muutamia kertoja töissäkin ongelmiin kiivaan luonteensa takia ja toisaalta saavansa asioita läpi, kun häntä ei uskalleta vastustaa.

Terapeutti ei luonnollisestikaan ollut varsinaisesti kummankaan puolella, mutta koko ajan hän toi miehelle selväksi, kuinka parisuhde ei voi mitenkään toimia jos se ei ole tasapainossa. Jos toisen osapuolen kaikkien tekemisten motivaattorina on pelko, jos vahvempi osapuoli ryöstökalastaa, ei yhteistä tulevaisuutta ole. Vain pahaa oloa molemmilla. Mies tuntui ymmärtävän. Kyyneleet nousivat silmään molemmilla.

Uusi aika on ensi tiistaina.

Sanoin että haluan eron. Sanoin sen useaan otteeseen. Ja sanoin sen vielä pariin kertaan kun tulimme kotiin. Mies anelee uutta mahdollisuutta. Hän on miettinyt asioita ja ymmärtää nyt mikä on oikeasti tärkeää. Hän ei halua, että lapset joutuvat vaeltamaan kahden kodin väliä. Tämä on minulle se herkin paikka...

Puhuimme terapian jälkeen kahdestaan myös seksistä. Aikaisemmin mies on ehdottanut maistraatissa käyntiä aina heti jos olen edes viitannut siihen suuntaan, että seksi vähenisi tai minä päättäisin koska sitä on tarjolla.
Nyt ilmoitin etten halua mitään seksuaalista kanssakäymistä. Enkä tiedä kestääkö tämä vaiheeni viikkoja, kuukausia tai vuosia, mutta sen tiedän että minuun ei kosketa enkä halua edes ehdotuksia kunnes itse niin päätän.
Mies nieleskeli hetken ja sanoi sitten että jos yhdessä pysyminen on siitä kiinni, niin sitten hän on ilman. Ja on pitänyt lupauksensa!

Olen totaalisen hämmentyneessä tilassa. Nyt todella tuntuu siltä, että mies on tehnyt täyskäännöksen. Ymmärtänyt kuinka tärkeä hänelle olen ja osoittaa sen sanoin ja teoin. Hän on muuttanut myös suhtautumistaan lapsiin. Ja mies vaikuttaa tyytyväiseltä ja hyväntuuliselta.


Olen hämilläni. Muutos oli niin äkillinen ja valtava, etten sellaista olisi ikinä odottanut. Ja kaikenlisäksi se vaikuttaa aidolta, ei pakotetulta. Jos suhteemme olisi aina ollut tällainen, minulta ei puuttuisi mitään. Ja kaikenlisäksi tuntuu että tilanne voisi olla pysyvä.

Mutta minä olen katkera. Miksi mies on piinannut minua sadistisella käytöksellään vuosikaudet, kun asioiden saattaminen oikealle uralle kävi hetkessä? En voi ymmärtää...

Ja pahinta tässä tilanteessa on se että minä edelleen haluan erota. En rakasta miestäni. Huomionosoitukset ja halaukset tuntuvat epämielyttäviltä. En löydä historiastamme yhtään asiaa, jonka haluaisin takaisin. En pysty motivoitumaan yhteiseen tulevaisuuteen.

Jos asiat sujuvat jatkossakin yhtä hyvin, kuin nyt viimeisinä viikkoina, pitäisikö lasten takia pysyä yhdessä? Rakkaushan muuttaa jokatapuksessa muotoaan pitkässä suhteessa, enkä kuvittele että 16 vuoden jälkeen monikaan huumaantuu puolisostaan. Mutta mies on muuttunut minulle täysin yhdentekeväksi. Tarvitseeko lasten vuoksi olla eroamatta vaikka sydän sanoisi muuta?

En tiedä... enkä jaksaisi odottaa