Tiistaina terapiassa sanoin että halua eron. Sanoin sen taas monta kertaa. Keskiviikkona ilmoitin miehelle että nyt menen...
Ja tässä edelleen istun tärisemässä ja tuntemassa samanaikaisesti syvää syyllisyyttä, itseinhoa, avuttomuutta - you name it!
Juu, onhan se mies tosiaan muuttunut. Kuin eri ihminen. Puhutaan asioista, mies katuu ja pyytää anteeksi. Tarjoaa rahoitusta jos haluan aloittaa jonkun ihan oman jutun, vaikka oman yrityksen. Mitä vain haluan. Vaikka kuun taivaalta.
Viime viikon nukuin yöni hyvin. Aamuisin heräsin levänneenä ja varmana päätöksestäni. Minä lähden. Mutta en pystynytkään vaan taas annoin periksi.
Myönnän toki, että jos mies olisi aina ollut sellainen kuin nyt, minulta ei puuttuisi mitään. Eläisimme sitä idylliä jota aina osaksemme toivon. Miksi en siis pysty hyväksymään tilannetta ja vain elämään ja nauttimaan elämästäni? Miksi olkapäälläni istuu tämä piru joka edelleen kuiskii korvaani: "Mene, lähde, näytä että sinulla on selkärankaa. Ole itsekäs"?
Miksi en vain voi antaa ajan kulua ja katsoa miten käy? Miksi jokainen sana ja ele kuvottaa?
Ja jälleen otan lasin viiniä, toisenkin. Kolmannen sitten kun lapset ovat nukkumassa. Sopivan turtana uni tulee paremmin kunnes herään valvomaan.
Kommentit