Jälleen kerran olen katumapäällä. Soudan ja huopaan. Mies on ollut ihmisiksi nyt jo aatosta lähtien (jos ei lasketa viimesunnuntain episodia). Jos yhteiselomme olisi aina ollut tällaista, ei minulla olisi mitään valittamista. Oloni on ollut mukava ja rentoutunut, lapset iloisia ja hymyileviä.

Pelkään, että olen väärässä. Jospa mies pystyy sittenkin muuttumaan? Hän on älykäs...
Ja mies pystyy perustelemaan minut pyörryksiin.

Esikoinen menee syksyllä kouluun. Talostamme on lyhyt ja turvallinen koulumatka, kun taas asunto joka minulla on itselleni varalla, on toisessa kunnassa. Tunnen hirvittävää syyllisyyttä, kun sotken pienen ihmisen koulunaloituksen. Toki voin ostaa uuden asunnon lähempää, jos saan toisen myytyä. Ei vain ole mitään takeita siitä että se onnistuisi ennen elokuuta.

Olisi niin helppoa myöntyä ja jäädä odottamaan, onnistuuko mies pitämään lupauksensa. Mutta jos pystyy, niin saanko minä oman tonttini kuntoon? Voinko antaa itselleni anteeksi, jos nyt en lähdekkään ja huomaan olevani samassa suossa muutaman vuoden kuluttua. Tai jos katkeruuteni ei anna sijaa positiivisille tunteille miestä kohtaan.