En halua tällä tekstilläni järkyttää. Muistutan, että tämä blogi on henkilökohtainen ylivuotoventiillini ja jotkut asiat on vain pakko saada ulos päästä.

 

Luovutanko kirjoitti viestilaatikkooni: “Iäkäs tätini menetti miehensä muutama vuosi sitten. Nyt täti itse sairastui vakavasti ja tiesi aikansa koittaneen. Hän sanoi, että olkaa huoleti, minähän pääsen mieheni luokse, minulla on ollut niin ikävä.“

 

Kun ajattelen omaa vanhuuttani, näen itseni vanhainkodin asukkaana. Jaan pienen huoneen toisen puolikuuron dementoituneen mummelin kanssa. Kuljemme käsikynkkää laitoksen päivähuoneeseen laulamaan vanhoja 80-luvun hittejä karaoke DVD:ltä muiden mummujen kanssa. Huonona päivänä jään vain sänkyyni makailemaan ja kuuntelemaan sateen ropinaa ikkunalla.


En osaa ajatella vanhuutta miehen kanssa siitäkään huolimatta, että todennäköisesti aika jättää minusta aikaisemmin. Mieheni on pitkäikäistä sukua ja itselläni taas on parantumaton sairaus, joka vääjäämättä tulee lyhentämään aikaani täällä. En silti osaa ajatella miestä pitämässä minusta huolta viimeisinä vuosinani.

 

Ajattelen välillä miehen kuolemaa. Mietin, miten reagoisin jos minulle soitettaisiin miehen koneen pudonneen tai kohtalokkaasta kolarista. Joskus vuosia sitten pelkäsin miehen ollessa matkoilla. Ajatus menetyksestä oli hirvittävä.

 

Asiat ovat muuttuneet. En voi itselleni mitään. Olisi suunnaton helpotus jos mies ei tulisikaan jonain päivänä enää kotiin. Niin hirveältä kuin tuo ääneen sanottuna kuulostaakin.

Miksi ero sitten on minulle niin kammottava ajatus kun kuoleman kautta yksinjääminen olisi tervetullutta? Lasten takia - sanoo sairas mieleni.

 

Kuollutta isää voisi surra yhdessä lasten kanssa. Voisimme sytyttää kynttilän ja muistella lämmöllä hyviä hetkiä. Lapset voisivat kertoa isänsä saavutuksista omille lapsilleen.

Mutta jos otan eron, mies tekisi kaikkensa vaikeuttaakseen eteenpäin pääsemistämme. Kiusaamista, pimittämistä, mustamaalaamista. Hän kiristäisi minua lasten hädällä. Ostaisi myönnytyksiä uhkaamalla. Pettäisi lupauksensa lapsille jos en toimisi hänen tahtonsa mukaisesti.

 

Toivon että lapset voisivat olla ylpeitä isästään ja ajatella häntä rakkaudella. En ikipäivänä haluaisi, että he joutuvat pelinappuloiksi ja aikuisten rääkättäviksi. En halua, että he joutuvat epäilemään vanhempiensa rakkautta heitä kohtaan.

 

Olisi lohdullista olla leski - uhri. Perheenrikkojana en voisi pakoilla syyllisyyttäni. Olisin paha, huono nainen, huono äiti. Miehen kuolema olisi helpotus koska silloin minun ei tarvitsisi potea huonoa omaatuntoa tai katua päätöstäni jos se osoittautuisi vääräksi. Järjetöntä.

Se, ettei ajatus miehen kuolemasta nostata minulla tunteita, on aika selvä merkki siitä kuinka kauan sitten rakkauteni on jo kuopattu. Olisi ihanaa tuntea kaipuuta ja rakkautta, mutten enää taida osata. Kipinä on sammunut.

 

 

Mitä sitten tulee miehen kohtaamiseen tuonpuoleisessa, niin... en oikeastaan usko että helvetti on olemassa.