Päällisinpuolin ja ulkopuolisten silmissä asiani ovat varmasti paremmin kuin hyvin.

Usein käy mielessä, kuinka turhaa onkaan valittaa. Maailmasta löytyisi varmasti miljoonia ihmisiä, jotka antaisivat oikean kätensä jos voisivat vaihtaa paikkaa kanssani. Missä menee kohtuus?

Niinä päivinä kun asiat tuntuvat sietämättömiltä tekisi mieli vain lyödä hanskat tiskiin. Vetää itsensä jojoon tai lähteä kävelemään taakseen katsomatta. Mutta on myös hyviä päiviä. Sellaisia, että hymy on herkässä ja on kiva olla. Hyvinä päivinä tulen usein pohtineeksi, kuinka paljon kurjempaakin voisi olla. Ja että ne kurjatkin päivät menevät aina ohi.

 

 

Olen tehnyt elämässäni paljon kyseenalaisia valintoja. Ojasta allikkoon. Pyrin ottamaan tilanteet sellaisina kuin ne ovat enkä märehdi menneitä. Kun olen päätökseni tehnyt on turha enää pohtia “mitä jos...”
Päivänselvää kuitenkin on, että olen omilla valinnoillani saattanut itseni tähän tilanteeseen.

En ole erityisen hyvä tekemään valintoja. Jostain syystä motiivini ovat jälkikäteen ajatellen olleet aika heikkoja. Viimevuosien valintani ovat ajaneet minua eristyksiin muista, epäitsenäisempään asemaan, alisteisemmaksi ja miehestä riippuvaisemmaksi. Kuin olisin kaivanut itselleni poteron maan alle pitkän käytävän päähän. Olen pienellä kerällä pimeässä kolossani ja kuulen maailman äänet vain etäisinä kaikuina. Kaipaan auringonpaistetta ihollani ja lintujen laulua. Kolossa olen kuitenkin suojassa muiden katseilta. Ei tarvitse ottaa riskiä että kastuisi sateessa taivasalla.

 

 

Näinkö aion viettää loppuelämäni? Eristyneenä omaan surkeuteeni miestäni vihaten? Eikö minulta tosiaan löydy selkärankaa tehdä päätöstä suuntaan tai toiseen? En osaa olla tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen, mutta en uskalla ottaa askelta eteenpäin. Pelkään että seuraava askel vie minut yhä syvemmälle onkaloon. Päässäni pyörii inhottavan tarkka kuva siitä, kuinka myrskyisän eron jälkeen olen vielä yksinäisempi. Etten aloitekyvyttömyyttäni onnistu saamaan uutta työpaikkaa. Etten pysty tarjoamaan lapsille normaalia elintasoa. Että linnottaudun neljän seinän sisään ja pelkkä herääminen on liian suuri ponnistus.

Onko täydellinen elämänhallinnan puute syy vai seuraus? Minun on helppo syyttää mielessäni miestä elämänhaluni tuhoamisesta, itsetuntoni menettämisestä ja siitä, että pieninkin asia tuntuu mahdottoman vaikealta. Mutta kuitenkin valintani olen tehnyt itse. Olisinko näin onneton turhake jos olisin uskaltanut tehdä toisenlaisia päätöksiä? Mies valitsi minut, minä annoin sen tapahtua.

 

Jospa suhteemme voisi sittenkin muuttua paremmaksi. Ehkäpä jos olen vielä vähän hajuttomampi ja mauttomampi enkä ylittäisi miehen ärsytyspistettä. Jospa vain suljen silmät ja pidätän hengitystä huonoina päivinä. Keskityn elämään vain hyvinä hetkinä.

 

 

Nostan käteni ja viittaan: “Life coach? Täällä olisi tarvetta vapaa-ehtoiselle eteenpäin potkijalle. Olisi yksi helvetin selkärangaton luuseri tarjolla koulutettavaksi”.