Kommenttilaatikossa epäiltiin, että kirjoitukseni ovat fiktiota. Varmasti riippuu keneltä kysytään, minulle henkilökohtaisesti kaikki on arkipäivää ja todellisuutta.


Mutta kuten sivupalkissa kerron ja mitä olen aikaisemmissa päivityksissäkin sanonut, elämässäni on muutakin. Tämä blogi on ylivuotoventtiili. Täällä puren painetta, kun sietokyky ylittyy. Blogi on ajatusten purkua varten, terapiaa. Yhtenä möykkynä mielessä mylläävät kokemukset saavat selkeyttä ja muodon, kun ne kirjoittaa auki lauseiksi.

 

Parisuhteemme ongelmat on blogissa kuvattu yksipuolisesti, vain minun kokemukseni kautta sellaisessa mielentilassa, kun koko maailma on musta. Kärjistettynä ja katkeruudella terästettynä. En lue itse aikaisempia kirjoituksiani, koska niistä tulee minulle paha olo. Ne on oksennettu ulos näppäimistön kautta, koska en halua kuormittaa niillä läheisiäni. Mutta kommentit käyn katsomassa ja olen saanut niistä paljon helpotusta olooni.

 

Asiani eivät ole hyvin, eikä perheemme asiat ole kunnossa. Silti ne ovat monilta osin paremmin nyt kuin vuosi sitten, kun aloitin kirjoittamisen. Oman terapeuttini ja perheterapeutin kanssa olemme käsitelleet kipeimpiäkin asioita. Ne kaikki on sanottu ääneen. Nämä ammattilaiset näkivät suhteessamme niin paljon hyviä asioita, että auttoivat meitä jatkamaan avioparina kun itse en nähnyt muuta mahdollisuutta kuin poistumisen takavasemmalle.

Tunnen oloni monessa suhteessa etuoikeutetuksi. Elämäni voisi olla helppoa ja onnellista jos antaisin sen olla. Kuitenkaan en siihen pysty. Miksi? On helppo syyttää suhdettani mieheen ja miehen suhdetta perheeseen, mutta onko se todellinen syy?

Terapeutti näki miehessä rakkautta ja toivoa. Halua saada perheemme kukoistamaan. Ja minäkin näen sitä ajoittain. Sellaisina hyvinä päivinä kun blogiinkaan ei tule uusia kirjoituksia. Sellaisissa päivissä on toivon siemen. 

 

Asiat ovat monimutkaisia ja niissä on riippuvuuksia joita on vaikea hahmottaa. Pelkään, että  aiheutan tämän kaaoksen ympärilleni. Pelkään, että ongelmani ovat niin syvällä ettei lähtö ole ratkaisu vain ainoastaan harha-askel. Vaikka nyt olen henkisesti yksin, pelkään että lähdön jälkeen olisin vielä yksinäisempi. Pelkään, ettei lähipiirissä ratkaisuani ymmärrettäisi.

 

En osaa hahmottaa tilannettani objektiivisesti. Välillä mietin, onko vaatimukseni vain liioiteltuja. Ehkä minä vain reagoin liian voimakkaasti normaaleihin ristiriitoihin. Hyvänä päivänä tunnen tyytyväisyyttä ja saattaa mennä pitkiäkin aikoja kun en edes ajattele perheemme rikkomista. Kunnes seuraava myrsky koittaa.

 

Minä en rakasta miestäni. Olemme olleet yhdessä puolet elämästäni, siltikään en tunne enää edes yhteenkuuluvuutta enkä kaipausta. Mutta tunnen empatiaa miestäni kohtaan.

Blogiani kirjoitan jotta tuntemani viha ei muuttuisi katkeruudeksi. 


Jos elämä olisi pelkkiä pahoja hetkiä olisi lähtöpäätös helppo. Hyvät hetket ja epäilys oman pään terveydestä tekevät sen vaikeaksi.

 

Ehkäpä joskus vielä luen vanhat kirjoitukseni jonain hyvänä päivänä ja sitten uskallan tehdä lopullisen päätöksen.