Miehellä on suhde. Vähän niinkuin... tavallaan. 

Hän taitaa olla ihastunut erääseen yhteiseen ystäväämme. Siinä sinänsä ei ole mitään tavatonta, kukapa ei joskus ihastuisi valloittavaan persoonaan. Ihastuminen on inhimillinen ja elämää elävöittävä tunne.

 

En ole mustasukkainen tälle ihastukselle. Minäkin pidän samasta henkilöstä eikä meidän välillämme ole haisuakaan kilpailutilanteesta.

 

Mutta on jotain mikä tuntuu erityisen pahalta. Se miten mies puhuu ystävästämme: arvostaen, kehuen, innostuneesti... ihastuneesti. Kaipausta katseessaan. Se tuntuu pahalta koska vietämme paljon  aikaa tämän henkilön seurassa. Ja kun viettää paljon aikaa jonkun seurassa, käytös on vähemmän kontrolloitua. Vähän kuin olisi samaa perhettä. Vieraassa seurassa miehen käytös minua kohtaan on asiallista. Tämän henkilön seurassa se on ajoittain asiatonta.

 

Kun olemme yhdessä mies saattaa nöyryyttää minua ja perustelee käytöstään ystävällemme minun asenteellani. Ystävämme on riittävän viisas ettei kommentoi. Ei halua sekaantua parisuhteemme riitoihin.

 

 

Ja minä todella pidän tästä ihmisestä. Pidän siitä miten hän suhtautuu elämään, miten kasvattaa lapsensa, miten hän kohtelee ihmisiä ympärillään.

 

Ajatukseni lähtevät jälleen virtaamaan. Miten helppoa olisikaan jos miehellä olisi romanttinen suhde ystäväämme. Jospa hän jättäisikin minut! Jos miehellä olisi “joku” hän ei olisi katkera minulle suhteen lopettamisesta. Ja tämän ihmisen kanssa perustettuun uusperheeseen voisin jättää lapseni vuoroviikoin hyvillä mielin. Mieskin saisi olla onnellinen ja elää tasapainoisessa suhteessa.

 

 

Mutta sitten seuraa raju herääminen todellisuuteen. Jään ystävämme kanssa kahden ja hän sanoo minulle: “En sietäisi tuollaista hetkeäkään, mieleen tulee muistot omasta exästä”.

 

Niinpä, kuka ampuisi itseään nilkkaan kahdesti...