Miksi se on niin vaikeaa? Tarvitseeko olla?

Lapset herättävät aamunkoittoon: “pyyhkimään!”. Uni katkeaa kerta toisensa jälkeen kunnes pienet saavat riitelyllään miehenkin heräämään. Sovittelun jälkeen raahaudun vielä hetkeksi sänkyyn. Jospa saisi vielä muutaman minuutin rauhan ennen päivän tappavia rutiineja.

Mies vetää tiukemmin syliinsä, lusikkaan. Minä käännyn aavistuksen verran vatsalleni, viheeksi siitä että haluaisin vielä nukkua. Mutta miehellä on jo muuta mielessä: “käänny vähän niin voin tökätä”. Tämä esileikki ei ole minulle mieleen vaan pyydän että saisin vielä nukkua hetken. Mies jatkaa tinkaamista - hyvä aamustondis menee hukkaan ja onhan edellisestä kerrasta jo.. mitä, melkein puoli vuorokautta? Minä en halua antaa periksi. Tuntuu että jatkuva suostuminen ilman omaa halua syö minut sisältäpäin. Pelkäksi kuoreksi. Pelkään että kaikki halu on jo pilattu. Himokkuus on kuollutta, saavuttamattomissani.

Lapset riehaantuvat uudelleen ja minä nousen. Aikaisemmin virkeä mies jää nukkumaan. Nukkuu tuntikaupalla, iltapäivään asti. Painostava tunne tuntuu luissa ja ytimissä. Kun illalla olemme kahden kysyn, eikö minulla todella ole oikeutta kieltäytyä silloin kun se ei tunnu hyvältä? “No toki on”, ei hän sitä (enää) kiellä, mutta pitäähän miehelläkin olla oikeus näyttää että hän loukkaantui. Että hänestä tuntui pahalta kun minä en halunnut. Minun syyni - minun seuraukseni.

Miten siihen voisinkaan vastata? Millä perustelen, että minun tunteeni on oikeampi kuin hänen? 

Ja voi kuinka miestä loukkaa, kun en halua häntä yhtä paljon kuin hän... mitä... minua? en usko.

Suoraan siteeraten: “seksi kanssani on parempaa kuin käteenveto”. Siksi minun pitäisi suostua vaikken haluaisikaan. Koska mies ei halua turvautua omaan käteen. Mutta en saa sanoa, että suostun vain siksi että on vaikeampaa kestää miehen turhautuminen. Miestä loukkaa kun en halua olla hänen fleshlightinsa.

Persoonaton, mauton, hajuton. Aina valmis. Ei aiheuta mielipahaa kieltäytymällä - koskaan.