Kiusaaminen ja normaali kommunikaatio. Mistä nämä erottaa?

 

Olenko vain herkkänahkainen hölmö, kun tunnen mielipahaa miehen harjoittaessa “normaalia kommunikaatiota”. Missä menee raja mitä ja mistä toiselle voi sanoa.

Tuntuu että mikään ei riitä. Aiheutan pettymyksen toisensa perään ja näitä minun luonteeni rosoja pitää sitten yhdessä analysoida. En ymmärrä miehen logiikkaa eikä hän minua. En ymmärrä sitä perjaatetta, että kaikki sellaiset tekemäni asiat, joista on mahdollista negatiivinen puoli kaivaa, ovat selkeästi harkittuja ja tarkoituksellisia. Mokailen aiheuttaakseni mielipahaa miehelle. Ja sellainenhan ei tietenkään käy päinsä. Pitää tehdä yhdessä suunnitelma, jolla vastaava ehkäistään tulevaisuudessa. Jokaiseen erheeseen pitää löytyä loogisesti tyydyttävä syy ja miettiä tapa, jolla vastaava tilanne ehkäistään tulevaisuudessa.

Mutta en minä halua tarkkaan laskea jokaista tekemistäni, ajoittaa elämäni jokaista sekuntia ja analysoida jokaista askelta. Miksi normaalit arkirutiinit eivät voi olla asioita, mitä suoritetaan ilman sen kummempaa pohdintaa. Miksi kaiken pitää sujua moitteettomasti, huomaamatta ja tarkkaan harkiten.

 

Aina kun tuntuu, että elämä tasaantuu, tuntosarveni laskevat ja tuudittaudun valheelliseen turvallisuuden tunteeseen. En arastele, en varo sanojani, sovin asioita ilman “komitean” päätöstä. Ja arki tuntuu sujuvalta, elämä soljuu omalla painollaan. Silloin miestä alkaa ärsyttää.

Ja siitäkös riita syntyy. Asioista, joista en voinut arvata riitelyn olevan edes mahdollista.

....

Lähden hoitamaan asioita, omiani ja miehen. Tarkoitus on myös käydä kaupassa ja hoitaa usean päivän ruokaostokset sekä tarjottavat kahdeksalle hengelle koko viikonlopuksi. Lähtiessäni vilkaisen kelloa ja aikaa näyttää olevan reilut pari tuntia.

Kaksi ensimmäistä kohdetta sujuu ilman ongelmia, mutta kolmannesta paikasta ei löydy miehen haluamaa tuotetta. Joudun poikkeamaan vielä yhteen ylimääräiseen paikkaan ennenkuin olen valmis ruokakauppaan. On kuuma paksuissa ulkovaatteissa, hiki valuu otsalta kun yritän pinnistellä kärryihin kaikki tarvittavat asiat. En kirjoittanut listaa, joten olen muistini varassa. Vihdoin takaisin autossa ja vilkaisen puhelimesta kelloa. Aikaa kului huomattavasti enemmän kuin alkuun olin kuvitellut, mutta olen silti edelleen aikataulussa. Näen että mies on soittanut. En kuullut puhelinta toppatakin taskusta kaupan hälyssä. Harmittaa. Tiedän jo että tämä ei pääty hyvin. Soitan miehelle heti ja tarkistan oliko tärkeää asiaa. En ylläty kun kuulen ettei mitään asiaa ollut, mies oli vain ihmetellyt että mikä kestää.

Joudun tekemään vielä kaksi stoppia lapsia hakiessani. Raahaan sisälle kahdet luistimet ja kypärät, reput, postipaketin, kahdeksan kauppakassia joista kuusi on painavia ruokakasseja. Hiki valuu silmiin ja lapset aloittavat reuhaamisen heti eteisessä.

Keittiössä mies seisoo katsomassa urakointiani kädet puuskassa.

Mies: “Oliks sulla tässä joku juttu?”

Jessamine: “Ei mulla mitään juttua ollut. Menihän tässä aikaa, mutta enkö mä ole ihan ajoissa? Tarvitset autoa vasta vartin päästä.”

M: “Mikset sä vastannut kun mä soitin?”
J: “En kuullut puhelinta kun se oli paksun takin taskussa. Soitin heti kun huomasin että olit soittanut.”

M: “Mikset sä voi pitää sitä niin että kuulisit?”.
J: “Se on täysillä ja värinällä. En tiedä miten saisin sen kuulumaan enää tämän paremmin.”
M: “No oliks sulla joku syy ettet voinut soittaa mulle?”
J: “Miksi mun olisi pitänyt soittaa?”
M: “No yleensä on tapana soittaa jos myöhästyy huomattavasti.”
J: “Mistä mä olen myöhässä? Sä et ole vielä varttiin lähdössä. Ja sitäpaitsi en mä huomannut että mulla oli kestänyt noin kauan, ennenkuin vasta autossa kun soitin sulle.”
M: “Eli sua ei kiinnosta olla tavoitettavissa, etkä halua ilmoittaa kun sulla kestää erityisen pitkään. En mä voinut tietää että ootko tulossa vai et kun et kerran vastannut puhelimeenkaan.”

Puran ostoskasseja jääkaappiin. Väsyttää ja harmittaa. Lapset pörräävät jaloissa ja joudun komentamaan heitä kokoajan pois jääkaapinoven tieltä. Mies ei tee elettäkään auttaakseen.

M: “Onko nyt niin, että sun mielestä ei ole mitään väliä sillä, onko tavoitettavissa? Tai että antaako toisen odotella huolissaan ilman mitään informaatiota?”
J: “Saisinko mä nyt purkaa nämä kassit rauhassa. En jaksa jauhaa tätä asiaa. Voisit auttaa mua sen sijaan että kuulustelet.”
M: “En mä mitään kuulustele, yritän vain ymmärtää miksi sun mielestä on oikein, ettei vastaa puhelimeen.”
J: “En mä niin sanonut! Mähän jo kerroin etten kuullut puhelinta enkä tullut katsoneeksi kelloa.”
M: “Eli sä et kykene mitenkään seuraamaan ajankulua tai huolehtimaan puhelimestasi?”
J: “Mulla oli isot ostokset tehtävänä. Keskityin miettimään mitä pitää ostaa, että muistaisin kaiken olennaisen. En mä siellä ollut kelloa kyttäämässä. Mä en nyt todellakaan halua enää jauhaa tätä asiaa. Anna jo olla.”
M: “Sua ei siis kiinnosta tää taas lainkaan. Sä et halua mitenkään miettiä, miten selviäisit ajan seuraamisesta tai osaisit olla tavoitettavissa tarvittaessa?”
J: “...”
M: “Mikset sä vastaa mulle?”

 

Ja tätä jatkuu kunnes mies (vihdoin) lähtee. Inhoan kaupassakäyntiä muutenkin ja tuo vittupää kehtaa tehdä kokemuksesta vielä asteen verran paskemman.

Ja ei tämä vielä tässä. 

Pari tuntia lähtönsä jälkeen mies lähettää viestin ja kysyy: “Vieläkö oot äksytöksy?”
Siis voi *kele. Jätkällä on pokkaa syyttää minua äksyilystä siitä huolimatta etten edes korottanut ääntäni vaikka hän kilahti mielestäni täysin syyttä. Tuntuu kuin eläisimme rinnakkaisissa universumeissa.

Lähetän vastauksen: “Meni vähän nurinpäin tuo sun arviosi, mut en”
Mies_txt: “Nurinpäin?”
J_txt: “Sinähän se halusit ongelmaa selvitellä, en minä”
M_txt: “Niin no eihän se sinulle tietenkään ole ongelma jos teet niinkuin lystäät”
J_txt: “No musta "ongelma" ei vaatinut sen tyyppistä selvittelyä kuin halusit siinä tilanteessa suorittaa. Ja siksi en tykkää että sanot mun äksytöksyilleen, vaikka itse asiaa jauhoit”
M_txt: “Mä halusin vain tietää missä tilanteessa mun on ok olla kiireinen ja sulkeutua kellolta ja puhelimelta”

En enää vastaa. Miksi vastaisin. Ei tällaista keskustelua voi järjellä selittää. En minä ainakaan. Siitäkään huolimatta, että tämä sama keskustelu on käyty läpi jo lukemattomia kertoja. Vain kulissi vaihtuu. Milloin tilanteen käynnistää tarjoamani ruoka, ystäväni, pyykit, lasten aikataulut, takan sytyttäminen, pihatyöt, tv-ohjelma... mikä vain käy aiheeksi. Varomaton sana, ääneen pohdittu ajatus. Tapa jolla katson. Äänensävy. Ylipäätään mikä tahansa mitä teen tai jätän tekemättä.

Minulla on miehelle nimi, jolla kutsun häntä ajatuksissani. Vittupää. Usein jatkan tahtomattani näitä keskusteluja päässäni hänen kanssaa käyttäen tätä nimitystä. Valitettavasti nimi tulee mieleeni nykyään usein jo ennenkuin hän edes avaa suutaan.


Olenko tosiaan niin ärsyttävä ja ylimielinen toisten tarpeita kohtaan että nämä kurinpalautukset ovat tarpeellisia? Vai olenko vain herkkänahkainen kun tällaiset rakentavat mielipiteidenvaihdot jäävät vaivaamaan niin, että toivon ettei Vittupää tule kotiin enää ikinä?