Mies valittaa jatkuvasti kuinka kimpoilen ja ärsyynnyn. Äänensävyni on koppava ja vauhkoonnun turhasta.

Asiassa piilee totuus. Syistä olemme varmasti erimieltä. Näin ne tapahtumat meillä menevät:

Myöhään edellisenä iltana yhteinen ystävä on hakenut meiltä tavaraa. Olin raivannut ruokapöydän aikaisemmin, mutta etsiessäni ystävämme toivomia esineitä olin nostanut yhden laatikon pöydälle ja purkanut sen sisältöä jonkinverran laatikon viereen.

On minun “huoltoaamuni”, joten herään aikaisemmin paimentamaan lapsia kouluun ja päiväkotiin. Yleensä mies nousee ylös vasta kun lapset on toimitettu eteenpäin.

Laitan lasten aamupaloja, kun mies nouseekin jo ylös ja tulee keittiöön. Lapset istuvat mehumukit kädessä olohuoneen lattialla lastenohjelmia katsoen.

Mies: “Missä meillä on tarkoitus syödä aamupalaa tänään?” (katselee nenänvarttaan pitkin ruokapöydällä olevia tavaroita. Miehen puheensävy on tiukka, ilme komentava.)

Jessamine: “Ootas mä kerään nämä. Luulin että ehdin hoitaa asian ennenkuin nouset, kun yleensä tulet alas vasta vähän myöhemmin” (Jessamine siivoaa pöydän välittömästi.)

Mies katselee kun Jessamine siivoaa ja kun pöytä on siisti hän sanoo: “Aha, no mä menen sitten takas sänkyyn.”
J: “Miksi? Kyllä tähän nyt mahtuu.”

M: “Ei mun nyt tartte syödä.”

J: “No miksi sä sitten kysyit?”

M: “Kun lapset oli lattialla syömässä, niin en voinut tietää missä olit ajatellut aamupalaa tarjota.”
J: “Ne katsoo lastenohjemia... Aina on aamupala meillä syöty pöydän ääressä. Nyt siihen mahtuu.”

M: “Mä meen takas nukkuu kun et kerran halua mua aamupalalle.” 

 

Ja TÄSSÄ kohtaa äänestäni on mahdollista HALUTESSAAN havaita ärtymystä. En siis korota ääntäni tai tahallisesti osoita mieltäni, mutta myönnän, että ärsyttää kun mies heittäytyy tilaisuuden tullen tietämättömäksi normaaleista rutiineistamme. Olen kuitenkin sen verran äkkipikainen ja impulsiivinen, että en jatkuvasti tietoisesti hidasta puheeni tempoa ja liisteröi sitä hunajalla.

 

Minusta tälläinen sananvaihto tuntuu siltä, että hän haluaa tahalleen ärsyttää. Mies ei ikinä tätä myöntäisi, hän sanoisi vain että halusi varmistaa asian.

 

Ja nyt jo tiedän, että mies sai keskustelusta aiheen valittaa kuinka äksyilen. Tiedän, että kun hän viimein tulee aamupalalle, hän takuuvarmasti kysyy, miksi olen TAAS niin töksähtelevä. Minulle tämä kysely tarkoittaa vain aamulla hyytynen ruven raapimista uudelleen auki. Kun mies on saanut pienen ärsyyntymisen siemenen kylvettyä hän hoivaa ja kastelee sitä loppupäivän kommentoimalla “väärää” reagoimistani aamulla.

Tämä kuvio jatkuu päivästä päivään. Ja lopulta se onkin totta, heti kun näen miehen naaman, minä ärsyynnyn. Vastaan yksinkertaiseenkin kommentiin tiukasti, kun mielessäni jo tunnen sitä seuraavan piikin. Sitten joudun pyytämään anteeksi kun äksyilen, vaikka mies ei (silläkertaa) edes provosoinut.

 

En halua olla äreä, mutten enää osaa muutakaan.