Ihmepilleri. Se se on. Nyt kun olen vetänyt Citaroplamia hattuun kaksi viikoa, ei mikään enää tunnu missään. Tasaista on, niin tasaista.



Tapasin ensimmäistä kertaa uuden terapeutin, enkä itkenyt kertaakaan. Olin varautunut kokonaisella nenäliinapaketilla enkä käyttänyt ainuttakaan.



Terapeuttini sanoi, ettei hän pysty minua auttamaan. Voidaan kyllä istua ja keskustella, mutta asiat eivät etene jos kodin ilmapiiri ei muutu. Kuten kaikki muutkin, hän kehoitti minua pitämään rajoistani kiinni ja sitten seuraavassa lauseessa sanoi uskovansa että olen tätä jo varmasti yrittänytkin.

Illalla kun lapset olivat nukkumassa, keskustelin miehen kanssa terapiasta. Rauhallisesti. Kuulin tutut syytteet mutten välittänyt. Kylmän rauhallisesti...



Kerroin miehelle, että terapeutin mielestä miehen pitäisi hakeutua hoitoon. Siis yksilöterapiaan. Mies empi ja muistutti että hänet on jo todettu terveeksi, mutta lopulta suostui yrittämään. Jos minä varaan hänelle ajan.



Tuntuu kuin olisi pumpulissa. Tai oikeastaan hyytelössä. Lillun ja katselen. Mutta mikään ympärilläni ei vaikuta minuun. Kuin tyhjiössä.


Vielä reilu viikko sitten en nähnyt muuta kuin eron. Ainoa uloskäynti tilanteesta. Tutkin asunto- ja työpaikkailmoituksia, laskin elämiseen tarvittavaa rahamäärää.

Nyt ei enää huvita. Oikeastaan mikään ei huvita. Olen totaalisen passiivisessa tilassa.
 




Lääkitsen tunteeni pois.