Oksettaa, tuntuu että tukehdun, en saa happea. 




Useimpina päivinä tuntuu siltä, ettei tämä nyt niin paha tilanne ole. Että kyllä pienellä kärsivällisyydellä asiat saadaan kuntoon. Että ongelmana on oma suhtautumiseni, jospa vain osaisin antaa menneet anteeksi ja suhtautua avoimesti tulevaisuuteen.



Aina välillä onnistun häivyttämään pahat ajaukseni pinnan alle. Elämään normaalia arkea ilman suurempia ongelmia. Kunnes jokin tilanne laukaisee taas kuvotuksen tunteen. Saa minut tuntemaan pelkkää vihaa miestä kohtaan.



Parisuhde on aina vaikea. Missä menee raja? Mitä voi olettaa toisen sietävän normaalin rajoissa, voiko toiselta odottaa ymmärrystä loputtomasti?

 Onko minulla käynyt mittavirhe?

Miehen mielestä ryven itsesäälissä ja menneiden muistelussa. Ja että provosoidun turhista, pienistä asioista. Ja totta on, että kanoottini keinahtaa nurin nykyään jo pienimmästäkin aallonpoikasesta. Lopulta en enää osaa edes erottaa niiden kokoa. En tiedä milloin minuun osuu pieni liplatus, milloin hyökyaalto. Molemmat täyttävät keuhkoni kuravedellä.


- - -



Minulla oli juuri syntymäpäivät. Olin ne autuaasti unohtanut, kunnes yksi ystävistäni edelisenä päivänä kysyi, miten ajattelin niitä viettää. Mies oli kutsunut yhden tuttavan meille syntymäpäiväni kylään, joten päätin kutsua muutaman muunkin (yhteisen) ystävämme viettämään iltaa.

Sitten miehen kanssa keskustellessani päästin yhden varomattoman lauseen suustani. Mies käytti tilaisuutta hyväkseen ja väänsi sanani päälaelleen, julmistui ja loukkaantui sydänjuuria myöten. Hän ilmoitti ettei sitten aio olla kotona synttäreinäni ja antoi ymmärtää, että peruuttaa muutkin vieraat. Hän kaipasi maanittelua, jaloissa ryömimistä ja nöyryyden osoitusta. Minua otti päähän ja kieltäydyin tästä täysin.



Illalla mies ilmottaa menevänsä nukkumaan ja siirtyy sänkyyn. Vähän myöhemmin yritän itsekkin mennä nukkumaan (peitto korvilla mököttävän) miehen viereen. En ylläty lainkaan, kun mies ilmoittaa haluavansa keskustella, juuri kun olen nukahtamaisillani. Mies vinkuu, ärisee ja valittaa. Minä sanon etten halua puhua enää päivän aiheesta, koska mitä tahansa sanon, se ymmärretään tahallisesti väärin. Lopulta yli tunnin märehtimisen jälkeen mies myöntää, että halusi tulkita sanomani negatiivisesti koska oli valmiiksi huonolla tuulella. Vihdoinkin hän lopettaa yksinriitelynsä ja -yllätys- alkaa vaatimaan sovintoseksiä!!!



Minä en halua, en suostu. Mies aloittaa rähinän uudelleen. Kiedon peiton ympärilleni ja yritän nukkua. Mies heittelee tavaroita ja oikeasti; pomppii sängyllä. Lopulta hän repii peiton päältäni ja minä menetän hermoni. Tiukkaan sävyyn totean, että haluan nukkua ja aion siirtyä toiseen huoneeseen jos ei mies käyttäydy ihmisiksi. Mies pyytää käytöstään anteeksi ja perustelee sitä sillä, että hänellä on paha mieli. Hän vääntää väkisin naamani itseään kohden ja varastaa pusun huuliltani. Nyt hän on tyytyväinen kun olemme “sopineet riidan”. Ja mitä sitten seuraakaan? Arvasit oikein; mies vaatii jälleen sovintoseksiä...



Minä en edelleenkään halua enkä edelleenkään suostu. Mies suuttuu ja aloittaa rähinän. Koko kierros uusiksi. Ja jälleen mies päätyy pyytämään käytöstään anteeksi. Tällä kertaa hän lopulta vaatii, että minun pitäisi valvoa hänen kanssaan ja katsoa vaikka telkkaria, kun häntä ei nukuta. Minua nukuttaa ja haluan jo päästä uneen. Sanon hänelle että katsokoon telkkaria jos haluaa, mutta minä todellakin aion nukkua. Mies ehdottaa että katsottaisiin yhdessä pornoa...



Minä en halua. Mies suuttuu ja aloittaa rähinän. En voi ymmärtää, en käsitä. Mies perustelee käytöstään sillä, että hän ei halunnut alunperinkään mennä nukkumaan ja että minä en saisi jättää häntä yksin valvomaan jos häntä ei kerran väsytä.

Lopulta mies tyytyy hakkaamaan läppärinsä näppistä, sekä huokailemaan ja tuhahtelemaan kovaäänisesti.

Aamulla hän on paremmalla tuulella ja kertoo, että jutteli yöllä ircissä ystävämme kanssa. Oli tunnustanut tälle kiukutelleensa ja kertoi minulle, että keskustelu ystävän kanssa oli ollut terapeuttista. Ystävä oli miehen mukaan maininnut, että hän on huomannut ongelmia meidän suhteessamme ja myös minun varautuneisuuteni. Mutta ystävä sanoi myös, ettei halua sen enempää kommentoida tai sekaantua.
 Mies ei lopulta peruuta syntymäpäiväjuhlintaani ja perjantai-ilta sujuu mukavasti kaveriseurassa.



Lauantaina “terapiaystävä”, joka ei ehtinyt perjantaina mukaan, pyytää meitä kanssaan laulamaan karaokea :)
Mies ei ole kiinnostunut, jolloin ystävä ilmoittaa kaappaavansa sitten vain minut mukaansa. Tämä herättää miehessä yllättävän innostuksen karaokea kohtaan ja mies järjestää lapsenvahdin illaksi. Minusta on niin kiva ajatus lähteä, ettei haittaa vaikka mies olisi mukana. Ihan sama minulle, kunhan itse pääsen ulos tuulettumaan. Paria tuntia ennen lähtöä miehen ilme muuttuu yllättäen iloisesta julman vihaiseksi. Hän alkaa vaatia minulta tietoa, että haluanko häntä mukaan vain en.



Mitä tähän voisin vastata?
Jos sanon rehellisesti että en tahdo, mies suuttuu ja jää mököttämään, takuuvarmasti varustautuu kostamaan. Jos valehtelen ja sanon että haluan hänet mukaan, mies saattaa mököttää koko illan tehden oloni mahdollisimman vaikeaksi: “koska raahasin hänet väkisin karaokeen”.

Sanon, etten suostu vastaamaan kysymykseen ja että miehen pitää itse päättää haluaako hän lähteä vai ei. Tässä vaiheessa mies alkaa syyttämään minua siitä, että ystävämmekin on huomannut minun olevan varautunut ja “vähemmän älykäs” miehen seurassa ja marttyyrinä vaatii minua ilmoittamaan mielipiteeni koska annan hänen läsnäolonsa vaikuttaa olotilaani. “Minä en halua pilata syntymäpäiväjuhlintaasi”.



Mies räyhää ja murjottaa vuoronperään. En halua osallistua keskusteluun lainkaan. Mies ilmoittaa että on epäreilua, jos aion lähteä ulos hänen olotilastaan huolimatta. Totean, etten ole siihen mielestäni syyllinen enkä halua ottaa siitä vastuuta. Vasta kun olen menossa ovesta ulos, mies tajuaa että olen tosissani lähdössä vaikka ilman häntä ja -simsalabim- mies on taas hyvällä tuulella ja tulossa mukaan.

Yökerhon karaokebaarissa on muitakin tuttuja ja reilun tunnin juhlimme ja laulamme. Pidetään hauskaa. Sitten mieheni tulee eteeni seisomaan silmät vihaisia salamoita säkenöiden: 
“Sä lähdet nyt mun kanssa tonne discon puolelle joraaman tai sitten lähdetään välittömästi kotiin”.



Tilanne tulee minulle taas liian yllättäen ja annan miehen taluttaa minut pois kavereiden luota. Tanssiessamme käyn tilannetta läpi mielessäni ja minua harmittaa kun en pitänyt puoliani. En pidä dj:n kappalevalinnoista enkä saa mitään fiilistä tanssimiseen. Vituttaa. Lopulta sanon miehelle että nyt on tanssittu ja haluan takaisin kavereiden luokse. 

Iloinen mielialani on tiessään eikä karaokejonoon oteta enää uusia lappuja. Mies on kuin mitään ei olisi tapahtunut. Yritän päästä takaisin vireeseen hoilaamalla kavereiden mukana vaikka tunnen vihan kyyneleet silmissäni.

Sanon miehelle että lähdetään sitten, etten enää jaksa innostua. Halaan ja hyvästelen ystäväni. 

Mies on aivan ihmeissään ja toistelee ystäville kuinka hän kyllä jäisi, mutta kun tuo Jessamine väsähti niin meidän pitää nyt lähteä.


Nyt, kaksi päivää myöhemmin oloni on edelleen epäuskoinen. Onko elämäni joku suuri vitsi? Minua ei naurata. Tapahtuneet olivat lähinnä keskenkasvuisen kiukuttelua, pikkujuttuja. Mutta aina jos asetun vastustamaan saan kestää päivien piinan josta lapsetkin saavat osansa. Siksi nämä kirjoitettuna idioottimaiselta tuntuvat asiat avaavat uudelleen vanhat arvet. Kestää taas pitkään ennenkuin saan tuuditettua itseni takaisin “normaaliin” olotilaan.

Vedenpinta näyttää tyyneltä mutta tunnen edelleen pärskeet kasvoillani.

Ja jonkinajan kuluttua tiedän jo ajattelevani että kyllä tämä tästä. Voisi asiat huonomminkin olla. Eihän tuo mitään ollut. Ehkä minulla vain on joku kriisi.