Eilen oli normipäivä, normiriita, normi mökötys ja syyttely. Lupausten pettäminen lapselle, uhkailu, kiristys ja tappava katse. Tuttua puuhaa.

En pyytänyt anteeksi “huonoa käytöstäni” koska en mielestäni sellaiseen ollut syylistynyt. Myönnän toki, että hermostuin ja ihan turhaan korotin ääntäni, mutta minua provosoitiin. Enkä edes ollut meistä ensimmäinen joka ääntään korotti.

Typerä riita alkoi, kun kiireessä pyysin apua. Oikein nätisti. Ja hetken avautumista kellon juostessa kuunneltuani karjaisin: “Anteeksi, että pyysin apua. En tee sitä enää IKINÄ!”. Mieshän toki loukkaantui tästä sydänjuuriaan myöten ja antoi tulla täydeltä laidalta.

 

Kun illalla asiasta oltiin keskusteltu hyvässä hengessä (dream on) tuntikausia. Ja mies esitti uhkavaatimuksen: “Oletan että et sitten tosiaan pyydä minulta apua missään asiassa ennenkuin olet pyytänyt anteeksi”.

 

Ja minä aukaisin portin. Vastasin miehelle: “Selvä juttu, pyydän sitten jotain kaveria auttamaan kantamisessa kun olen pakannut tavarani”. Käänsin kylkeä ja suljin silmäni.

 

 

Mies joutui sulattelemaan hetken kuulemaansa, ennenkuin uskalsi puhua. Siitten seurasi anelua, pahoittelua, perusteluja, mitä vaan. Kunhan vain tajuaisin kuinka hyvä meillä on ja lapsillekkin parempi kun ollaan yhdessä ja yritetään vielä. Sanoin, etten jaksa yrittää, että en löydä enää halua sisältäni. Kerroin että olen lopussa ja vaikka välitän miehestäni ystävänä, en saa haettua romanttisen rakkauden säteitä kaiken sen kuonan alta jota olemme päällemme kasanneet.

 

Mies pelkää, ettei löydä ketään toista niin hyvää itselleen kuin minä. Minä taas olin sitä mieltä, ettei mies halua minua sellaisena kuin todella olen ja etten halua enää olla muuta kuin oma itseni. Miehen elämä olisi onnellisempi jos hänellä olisi puoliso, joka häntä rakastaa ja arvostaa ja jonka lipido olisi edes samalla hehtaarilla. 

 

Ensimmäistä kertaa ikinä mies kyseli minun tunnetilastani, onko minulla jotain erityistä stressiä, masennuksestani ja kroonisesta sairaudestani. Hän yritti jopa perustella yhdessä pysyttelemistä sillä, että  pelkää puolestani jos olen yksin. Että miten selviän jos kukaan ei huolehdi minusta.

 

 

En luvannut jäädä, mutta lupasin etten lähde huomenna. Katsotaan mihin tämä taas päätyy.