Enpä taas oikein tiedä missä menen. Arki etenee omalla painollaan ja kaikki on hyvin. Ei suurempia tunteenpurkauksia tai yhteenottoja. Olen pitänyt puoleni ja estänyt tilanteiden riistäytymisen käsistä. Tästä olisi hyvä rakentaa, jos haluaisi.

Kerroin terapeutille, että on tasaista ja myös, että pelkään mihin suuntaan vaaka painuu kun lopetan lääkityksen. Terapeutti sanoi ettei sitä vielä pidä murehtia. Pitäisi nauttia vallitsevasta tilanteesta ja keskittyä hyviin asioihin. Oikeassahan tuo on, pahus vie... Mutta edelleenkin tunnen, että ongelma on minussa, etten edes halua tätä enää.

En enää halua toimivaa suhdetta miehen kanssa.


Toivoisin että mies vetäisi överikännit, katoaisi kuukaudeksi ja tulisi kotiin raskaana olevan Mirkun kanssa. Tai vetäisi minua (kevyesti) turpaan. Siis ihan aikuistenoikeasti. Siitäkin huolimatta että olen elänyt väkivaltaisessa suhteessa alkoholistin kanssa ja tiedän sen tuskan. Mutta haluaisin jonkun hyvän syyn lähteä. Haluaisin olla uhri. Tässä tilanteessa. Omilla ehdoillani.

Olisi paljon helpompi hyväksyä miehen viha minua kohtaan kuin oma vihani miestäni tai suhdettamme kohtaan. Miksi niin? Miksi en enää voi antaa uutta mahdollisuutta, vaikka näyttää että nyt se jo kantaisi hedelmää?


Juttelin läheisen ystäväni kanssa ja kerroin pahoista ajatuksistani. Sellaisista teoistani, jotka eivät kuulu parisuhteeseen ja kuinka en tunne pistoakaan omatunnossani näistä ajatuksista.

Ystävä sanoi jotain olennaista: Minä olen jo siirtynyt eteenpäin. Olen jo tunnetasolla eronnut ja käynyt eron tuskan ja kamppailun läpi.


Miksi se on silti niin vaikeaa? Tunnustan itselleni, että näin on. Olen mielessäni jo eronnut. Miksi en pysty kertomaan sitä miehelle? Miksi en halua ajatella toisin?

Tukehdun...