Nyt tulee roppakaupalla fiilistelyä.

Pyydän heti anteeksi, olen päissäni ja en ota vastuuta kieliopista (edes sitä vähää kuin yleensä).

 

Sinnittelin viikon pari. Koitti vihdoin päivä kun uskaltauduin matkalle miehen kanssa, vaikka pelkäsin kaikkea paskaa ja tuskaa se toisi tullessaan. Olin varautunut. Mukaan lähti ystävä, johon tiedän mieheni ihastuneen. Bufferiksi minun ja hänen väliin.

 

Ja meillä oli ihanaa! Todella kivaa. En muista aikaa jolloin olisi ollut kivempaa. Ystävä vei miehen huomion ja ystävä antoi minulle huomionsa. Perfect!

 

Kunnes ystävä muutaman drinkin jälkeen sanoi miehelle jotain viatonta... Kannusti tätä ottamaan aloitteen ja parantamaan itsetuntoaan. Tekemään jotain hullua kerrankin.

 

Mies otti nokkiinsa ja alkoi mököttämään. Oli naama niin norsunvitulla että kuvan olisi voinut ottaa sanakirjaa varten. Ja minä toivoin, että mies olisi vain lähtenyt hotelliin nukkumaan, kuinka toivoinkaan että olisi mennyt...

 

Mutta miehen oli PAKKO aloittaa draama. Lopulta hän uhkaili minua/meitä taas itsemurhalla: “Entäs jos mä hyppäänkin tuosta sillalta?” Suutuspäissäni sanoin että siitä vaan, mutta se oli ystävälle liikaa. Hän lähti omille teillensä. Tiesin ettei mies sitä tekisi, ei hänellä ole munaa ottaa sellaista askelta. Kyse on vain kiristyksestä: “Huomatkaa minut!”

 

Loppuilta menikin ystävää etsiessä ja miestä motivoidessa. Päätökseni vain vahvistui entisestään: en minä tätä halua. Haluan aikuisen ihmisen rinnalleni tai sitten en ketään. En tällaista teatteria.

 

Mies pyysi loputa anteeksi ystävältä ja jatkoimme “kuin mitään ei olisi tapahtunut”, mutta hyvä fiilis oli tipotiessään. Illan aika kysyin että mitä ihmettä mies oikein ajatteli? Hänellä oli matkakumppaneinaan yksinhuoltaja nainen, joka taisteli itsetuntonsa kanssa ja joka oli OIKEASTI yrittänyt itsemurhaa kesällä. Ja vaimonsa, joka oli niin lopussa että halusi eroa ja joka söi lääkettä masennukseensa. Myöskin entinen itsemurhakanditaatti.
Mitä ihmettä hän oikein kuvitteli saavuttavansa? Sääliä? Meiltä? Aikuisten oikeasti?

 

Mies myönsi, ettei todella edes harkinnut elämänsä lopettamista, mutta juuri sillä hetkellä oli tuntunut paskalta... että niinpä....

 

 

Meillä oli eilen istunto pariterapiassa. Edellisestä kerrasta on melkein vuosi. Terapeutti kysyi miten meillä nyt menee, mies sanoi että hyvin menee, että hän on edistynyt pajon. Minä sanoin, että haluan eron, olen lopussa, enkä jaksa tätä paskaa enää päivääkään.

 

Puhuttiin ja pohdittiin. Terapeutti kertoi kuinka hän näkee miehen todella haluavan yrittää vielä, kuinkä tämä todella rakastaa minua ja haluaa liittomme jatkuvan.

Terapeutti sanoi myös, että hän uskoo minun syvällä sisälläni edelleen rakastavan miestä ja haluavan liittomme onnistuvan. Minä korjasin että näin ei ole, että minä en enää arvosta miestä, en tunne muuta kuin välittämistä niin kuin hyvästä ystävästä välitetään. En halua hänelle pahaa, mutten rakasta, en halua, en arvosta, en luota, en rakasta niinkuin puolisoa rakastetaan.

 

Terapeutti otti puheeksi, että mies oli aikaisemmin käyttänyt aseena itsemurhalla uhkailua. Kerroin että näin tapahtui taas muutama päivä aikaisemmin. Mies oli hipihiljaa kun terapeutti sanoi sen olevan julmaa ja tarpeetonta, kuten erolla uhkaaminenkin. Sanoin, etten minä uhkaile, että todella olen lähdössä, etten halua enää toimia omaishoitajana. Minun pitää pitää huoli itsestäni ja että olen niin rikki että energiaa ei riitä enää aikuisen ihmisen kainalosauvaksi. Olen jättänyt liittomme jo tuhat kertaa mielesäni, nyt en enää halua uutta mahdollisuutta. Olen jo poistunut lavalta.

 

 

Ensimmäisten kirjoitusteni jälkeen joku mainitsi pitävänsä humoristisesta kirjoitustyylistäni. Nyt näen, että huumori on kadonnut. Jäljellä on vain kipu ja epätoivo. Mies elää edelleen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän haluaa lähteä matkalle yhdessä pian uudestaan, että voi osoittaa ettei tee samaa virhettä uudestaan.

 

 

Minä en halua. En halua antaa miehelle mahdolisuutta tehdä samaa virhettä uudestaan. Enää kertaakaan.