Valvon öisin ja käyn itsekseni pitkiä keskusteluja. Ja kirjoitan blogiin pitkiä tarinoita.

Nyt kun valkoinen sivu on edessäni, en saa mitään järkevää “paperille”. Tuntuu niin tyhjältä, kuin kaikki olisi jo sanottu liian monta kertaa.

 

Mies on muuttanut itseään paljon. Jos muutos on pysyvää en voi mitenkään käsittää sitä. Miksi olen joutunut elämään vuosia piinassa ja paineen alla, jos muutos onnistuu sormia näpsäyttämällä? Tai sitten mies on nyt vain niin todella innostunut tästä uudesta asiasta, omasta uudesta alustaan. Jos hän saa päänsä kuntoon niin olen onnellinen hänen puolestaan. En silti lupaa jäädä odottamaan ja katsomaan mitä on vielä tulossa.

 

Minä taas en halua muuttua. En tällä tavalla. En ole enää valmis kompromisseihin.

 

 

Teen itselleni aikatauluja. Sitten kun...
Hyvä ystävä antoi arvokkaan neuvon: “Tee päätös, on se sitten mikä vaan. Et jaksa ikuisesti soutamista ja huopaamista.” Fiksu kaveri, fiksu neuvo ja toki minä sen itsekkin tiedän. Totuus pitää vain saada joskus suoraan päin naamaa että siihen alkaa uskoa.

 

Sitten kun... 

Lasken kuukausia. Jos nyt jätän avioerohakemuksen, loppuu harkinta-aika juuri joulun alla. Onko se liian ilkeää? Mutta emme siinä kohtaa ehkä enää asu yhdessä - onko asialla kuitenkaan väliä. Ja toisaalta mietin miten mies asian ottaa: huonosti, vai todella huonosti. Olisiko parempi että käydään istumassa vielä yksi pariterapia ennen paperitöitä? Tai jos mies tapaisi oman terapeuttinsa vielä kertaalleen, olisiko hänelle silloin helpompi suhtautua asiaan.

 

Roikun löysässä hirressä. En uskalla potkaista penkkiä alta, mutta toisaalta en ota lenkkiä kaulaltani. Aina löytyy uusi tekosyy tai päivä, jota pitää odottaa.

 

 

Tänä aamuna mies teki eroamispäätöksen taas vähän helpommaksi. Olen ollut jo tunteja hereillä lasten kanssa, mies on edelleen nukkumassa. Paitsi kävi hän aamukusella. Ohikulkiessaan ei sanonut mitään, mutta mulkaisi minua syyttävästi ja vihaisesti.

En tiedä mitä olen tehnyt, jotain kuitenkin, että mies murjottaa. Oikeastaan en edes halua tietää, mutta vääjäämättä edessä on “keskustelu” minun aiheuttamastani mielipahasta tai ajattelemattomasta toiminnastani.

 

Mies sanoi, ettei halua puhua asioita selviksi, koska sitten ero olisi minulle helpompi. Miehen mielestä minun on helpompi lähteä jos voimme sopia asioita riitelemättä ja silloin todennäköisemmin menen. En ymmärrä tätäkään logiikkaa. Miksi haluaisin jäädä ihmisen luokse joka tekee tarkoituksellisesti oloni hankalaksi?