Mikä kumma minua pidättelee. Mitä ihmettä oikein pelkään niin kovasti, että en repäise itseäni irti vaikka nykyinen tilanne tukahduttaa elämäniloni viimeisenkin hehkun?

Se ei ole taloudellinen tilanne. Vaikka ero tietäisi suuria muutoksia elämäntapoihin, ei toimeentulon leikkaantuminen olisi mikään katastrofi. Joutuisin jättämään nykyisen työni, mutta olen vakuuttunut että löytäisin jotain muuta tilalle. Säännöllinen työaika kehnolla palkalla ei erityisesti houkuta, mutta aina ei voi olla kivaa. Lapset eivät ehkä pääsisi kalleimpiin harrastuksiin ja isommat menot pitäisi suunnitella tarkkaan. Tulisimme kuitenkin toimeen.

Yksin pärjääminen? Ei sekään säikäytä. Pyöritän arkea jo nyt kuin yksinhuoltaja. Lapset ovat täysin minun vastuullani. Se että ei olisi aikuista teiniä riippana tekisi jopa tilanteesta tässä suhteessa helpompaa. Ja raskaimmissa hommissa löytyisi varmasti joku ystävällinen naapuri, joka auttaisi kirjahyllyn siirtämisessä tarvittaessa. (Sitäpaitsi ei olisi niin noloa pyytää apua, kun olisi yksin. Nyt se on nöyryyttävää kun tietää auttajan ihmettelevän, että tuollahan on aviomies, miksi se minua pyytää...)

Yksinäinen vanhuus? No nyt jo vähän mietityttää. Toisaalta jos lapset kasvavat edes jossain määrin suoraselkäisiksi aikuisiksi, ehkä he osaavat pitää vanhan äitimuorin puolia kun lääkäri on määrännyt tupla-annokset antidepresantteja ja rauhoittavia tai kun kunnan kotipalvelu käy vain kerran viikossa vaihtamassa mummun vaipat. Ja oikeastaan olen aina ajatellut että mielummin asuisin vanhuksena palvelutalossa ja nauttisin dementikkona muiden mummujen ja sen ainoa papan tuoreesta seurasta päivittäin, kuin tuijottaisin kuolleen oravan muumiota oman mökin ikkunasta.

Lasten tulevaisuus? Tämä on hankala asia. On mahdoton sanoa kumpi on suurempi paha: vanhempien avioero vai kasvaminen rikkinäisessä suhteessa. Jokatapauksessa lasten isä ei nytkään ole läsnä, joten se että häntä näkisi vain vuoroviikoin tjsp. ei paljoa muuttaisi nykytilannetta. Ehkäpä isä olisi jopa kiinnostuneenpi lapsistaan, jos yhteinen aika olisi kalenteriin varattu. Matkat Disney puistoihin pitäisi unohtaa, mutta lähimetsät ainakin tulisivat tutummaksi.

Mikä siis on se “ultimate evil” joka saa minut viettämään loputtomasti unettomia öitä lähtöä pohtien? Se olen minä itse. En uskalla luottaa omaan harkintakykyyni. Pelkään, että kaipuu lämpimään kainaloon saa minut toistamaan virheeni. Ajatus siitä, että heikkona hetkenä syöksyn suhteeseen kolmannen dominoivan miehen kanssa saa minut vapisemaan. Jos tuleekin olo, etten ehkä enää kelpaakkaan kenellekkään ja tarraan ensimmäiseen vastaantulijaan. Ja kaikkein hirvittävin vaihtoehto: entäpä jos anelisin mieheni ottamaan minut takaisin.