Kotityöt jakaantuvat puolisoiden kesken tasaisemmin kuin koskaan. Isät kertovat ylpeinä lehtien palstoilla, miten hyvää ruokaa tulee juureksista ja kuinka kätevästi siivouspäivä sujuu. Trendi tuntuu olevan sellainen, että miehet janoavat omaa osuuttaan vastuusta ja ainoa este kotitöiden tasa-arvolle ovat itsekkäät äidit jotka omivat nämä työt. Montako tutkimusta olemmekaan saaneet lukea siitä, kuinka isi rukka ei pääse riittävästi osallistumaan lapsen hoitoon, kun "nainen tietää mielestään paremmin kuinka homma hoituu eikä anna miehelle tilaa". Ja siitä, kuinka perfektionisti äiti ei anna isin pestä pyykkejä, kokata tai siivota kun haluaa tehdä nämä työt itse?
Siitä ei puhuta mitään, että edelleen on koteja joissa työt eivät jakaudu tasaisesti ja tästä voitaisiin syyttää yksinomaan miestä. Se ei ole muodikasta!

Minä jäin ilman sitä maagista kodinhengetär geeniä, joka saa pikkutytöt suunnittelemaan prinsessahäitä, sisustamaan kotinsa marimekolla ja loihtimaan kolmen ruokalajin aterioita perheelleen. Itseasiassa olen surkea kokki ja inhoan siivousta. Ja jos ihan totta puhutaan, en ikinä ajatellut hankkia lapsiakaan...

Kahden aikuisen taloudessa on helppo jakaa kotityöt: se tekee kumpaa enemmän häiritsee ja nälkäinen huolehtii ruuastaan. Lapsiperheessä tämä ei valitettavasti toimi enää (enkä suosittele kokeilemaan ellei halua syytettä heitteellejätöstä).

Meillä lapsista puhuttiin pitkään ja vakavasti. Vuosien ajan. Kävimme tarkasti läpi sitä, miten perheen perustaminen muuttaa vastuita ja prioriteettejä. Sovimme miten kotityöt jaetaan kun toinen on hoitovapaalla ja sitten kun molemmat ovat takaisin työelämässä. Miten lapset viedään ja haetaan hoidosta niin että hoitopäivä jäisi mahdollisimman lyhyeksi. Hah! Yhtähyvin olisin voinut vietää tämänkin ajan vaikka kuviokelluntaan harrastaen...

Meillä ei ole naisten- ja miestentöitä. On vaan niitä töitä jotka minä teen ja niitä mitä päätän jättää tekemättä. Tai on vielä kolmaskin kategoria, joka saa käteni tärisemään ja sydämen lyömään ylimääräisiä iskuja pelkästä kauhusta. Nimittäin ne työt, joita minä en osaa tai pysty tekemään, mutta jotka on pakko hoitaa ja joissa joudun pyytämään apua tai kysymään neuvoa mieheltä. Joku saattaisi ihmetellä, miksi aikuiselle naiselle nousee kyyneleet silmiin kun hän toteaa että ruohonleikkuri ei käynnisty vaikka mitä yrittäisi...

Kun olen pessyt ja pyykännyt, hoitanut ostokset, kokannut, tuonut/vienyt lapset päivähoitoon ja harrastuksiin, vaihtanut lamput, korjannut lapsen pyörän, hakannut halot, tarkistanut öljyt ja huollattanut auton, koonnut IKEAn kaapiston :) raahattuani sen ensin yksin kotiin... vääjäämättä tulee mieleen: mihin minä miestä edes tarvitsen? Ja kun tarkemmin asiaa ajattelen niin työtaakkanihan vain vähenisi jos olisin yksinhuoltaja.

Mutta ei mitään niin pahaa ettei jotain hyvääkin: mieheni on tyrmäävän rehellinen! Hän ei hetkeäkään epäröi kertoa syytä siihen, miksi ei osallistu mihinkään yhteisiin töihin. Hän on laiska – mitäpä sitä suotta kiertelemään tai tekosyitä keksimään. Ja hänhän ei tee kun ei kerran huvita. Case closed.