Viikonloppu sujui ilman suurempia konflikteja. Oli jopa siinä määrin mukavaa, että palasin taas ajatukseen, että ongelma onkin ehkä vain minun pääni sisällä.

Olin kuitenkin jo loppuviikosta katsonut muutaman numeron valmiiksi joten soitin potentiaalisen terapian ajanvaraukseen, kun kerran soitto-aika oli. Ja vaikka luonnollisesti olen tietoinen, että mielenterveyspalvelut ovat kiven alla, olin yllättynyt kuullessani että edes jonoon ei pääse. Erityisesti, koska olen hakemassa apua yksin. Suostuin kuitenkin puhelinhaastatteluun, jonka tarkoituksena oli kartoittaa tilannettani ja myöhemmin “raati” päättää saanko ajan, jos joku sattuisi omansa peruuttamaan. Sain myös puhelinnumeroita, joista voin kysellä terapiaa markkinahintaan. Ja koska kelahan ei tällaista hupia rahoita edes näön vuoksi, en voi kuin ihmetellä: Millä rahoilla ihmiset terapiansa kustantavat???

Puhelun jälkeen hetkellisesti vihasin miestäni. Asioiden purkaminen kasvottomalle puhelinäänelle oli nöyryyttävää. Ja jos kyse olisikin pelkästään minun ongelmastani, niin empaattinen puoliso kuuntelisi huoleni...


Joskus vuonna sarvikypärä minulla oli töissä raastavan stressaava ja pitkittynyt ongelmatilanne yhdistettynä rankkaan työmäärään ja tiukkoihin aikatauluihin. Kun asia alkoi vaikuttaa terveyteeni ja yöuniini, sekä aiheutti minulle yleistä apatiaa ja alkavaa masennusta, menin työterveyslääkärin juttusille. Se oli valitettavasti juuri niitä aikoja, kun työuupumuksesta oli tulossa trendi ja tämäkin ammattilainen oli tehnyt kotiläksynsä. Välittömästi minusta piirrettiin stereotyyppinen kuva: kiltti ja hiljainen 10 oppilas, tyttönen, ylisuoriutuja -> ratkaisuna neidin on vain opeteltava sanomaan “ei” ja hätä-apuna pillereitä masennukseen.
Meni täysin toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, kun kerroin että olin koulussa viittävaille tarkkisoppilas, kyseenalaistin opiskeuaikana auktoriteetteja jatkuvasti ja töissä valitsen omat taisteluni. Ja että tunnen ongelmani olevan seurausta koko yrityksen henkisestä alennustilasta, “hyvämies” -kerhoista sekä seksuaalisesti ahdistelevasta esimiehestä. Kun lääkäri edelleen tuijotti minua tyhjin silmin, sanoin kiltisti “ei” tarjotulle lääkitykselle ja otin pari viikkoa omaa lomaa.

Pelkään että tämän terapian kanssa käy juuri samoin. Minut asetetaan siihen tuttuun kiltintytön rooliin ja ratkaisuna kehotetaan pitämään puoliani paremmin. Tai sitten kodinhengetär martyyriksi, jolloin perhesopu syntyisi jos en keräisi masokistista hyvänolontunnetta alentamalla itseäni muiden palvelijksi. Diagnoosi ei taatusti olisi kusipäinen aviomies, jolle ei riitä edes kuu taivaalta (todennäköisesti toisin väärän kuun, jos hän keksisi sitä pytää).

Mitä minä sitten odotan? Haluaisin ulkopuolisen mielipiteen yksilöllisestä tilanteestani. Selkeän ja puolueettoman analyysin, mitkä ovat todelliset vaihtoehtoni. Minulle ne näyttäytyvät nyt tällaisina:
Jos jään, perhe pysyy kasassa ja lapset saavat kasvaa ehjässä kodissa. Minulta ei tule puuttumaan mitään materiaalista ja voin purkaa ahdistustani vaikka harrastamalla. Voin tehdä palkkatöitä juuri sen verran kuin huvittaa ja vanhuuteni olisi silti turvattu. Eläisin (omalta puoleltani) rakkaudettomassa suhteessa, mutta oppisinko sietämään jatkuvaa alennustilaa?

Jos lähden, rikon lasten kodin. Toimeentulo on vielä arvoitus, mutta uskoisin että se järjestyisi jotenkin. Töitä löytyy tekevälle. Eläkkeeni tulisi olemaan hirvittävän pieni ja lapset jäisivät todennäköisesti paitsi paljosta sellaisesta, mitä naapurin Jenna-Veikolla on. Mieheni maailma romahtaisi. Peikkona varjoissa on myös sairaus, joka puhkesi esikoisen syntymän jälkeen. Nyt se on hallinnassa, mutta tekee tulevaisuuden suunnittelusta arvaamattoman. En ehkä selviä vanhuksena yksin.

Toivoisin terapeutilta neuvoja, miten panna kampoihin henkilölle, jonka kanssa ei pysty keskustelemaan järkevästi. Tai apua siihen, miten selviän omillani, kun en ole ikinä ollut päivääkään yksin.


“On niitä, jotka jäävät ja toisia, jotka lähtevät. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa eikä koskaan saa antaa periksi.” -Nuuskamuikkunen-