Terapia oli yllättävän positiivinen kokemus.

Vaikka perjaatteessa olenkin ollut sitä mieltä, että tilanteemme ei ole normaali tai muutenkaan hyväksyttävä, huomasin olevani hyvin yllättynyt terapeutin reaktioista. Hän tuntui olevan vahvasti sitä mieltä, että tilanne kotona on kestämätön ja ihmetteli mistä olin saanut voimia tähän asti.

Siitä, miten terapeutti reagoi puheisiini ja miten se minut hämmensi, tajusin, että ilmeisesti olen kuitenkin kaikenaikaa jollain tasolla pitänyt tilannettani “normaalina” ja kohtuullisena. Vaikka tietoisesti ajattelen tilanteen olevan huono ja vaativan pikaisia toimenpiteitä, alitajuisesti olen muovannut sen paremmaksi.

Ja terapeutin esittämät kysymykset saivat minut myös huomaamaan, miten hyvin olin pitänyt kulissia yllä. Aina. Miksi ihmeessä en pysty puhumaan edes läheisimmilleni ihmisille siitä, millainen tilanne todella on? Tai oikeammin, miten sen itse koen ja miten huonosti se saa minut voimaan. Asioillahan on toki kaksi puolta ja jos mieheltä kysyttäisiin, niin hänen kantansa olisi takuvarmasti ihan toinen.

Mitä ihmettä minä oikein pelkään? Kasvojen menetystä kun elämäni ei olekaan täydellistä? Mutta kenen elämä on? Miten on mahdollista, että pystyn analysoimaan johdonmukaisesti ja järkeilemään, mutta en kuitenkaan toimimaan oman etuni mukaisesti.

Sain uuden ajan muutaman päivän päähän.