Ymmärrän kyllä ystävän pointin, sillä jos saisimme suhteen toimivaksi, olisi elämä niin paljon helpompaa kaikille osapuolille. Erityisesti lasten asema olisi ehdottomasti parempi, jos he saisivat kasvaa hyvin toimeentulevassa ydinperheessä. (Edellyttäen toki että vanhempien suhde olisi toimiva).

Ja eikös se yleensä mene niinpäin, että ensimmäinen avioliitto solmitaan rakkaudesta. Millään muulla kuin huimalla tunteella ei ole väliä ja vasta kun arki koittaa niin kullanmurun naama alkaa tympimään kun jatkuvasti on riitaa erityisesti raha-asioista. Olenkin antanut itselleni kertoa kuinka toisella kierroksella olevat naiset ovat paljon nirsompia puolison varallisuuden suhteen. Raha ei tuo onnea mutta vähentää stressin aiheita.

Jostain syystä en ole kuitenkaan ikinä voinut täysin ymmärtää (kärjistän tarkoituksella) näitä nuoria malleja/missejä, jotka ottavat vanhan itseriittoisen ja usein luotaantyöntävän näköisen papan miehekseen. Selvää on että mies saa uuden näyttelyesineen kokoelmaansa ja nainen sellaisen sosiaalisen aseman, johon omat rahkeet eivät olisi riittäneet ikinä. Joo, ehkä yksi pari tuhannesta menee naimisiin ihan rakkaudestakin, mutta en kyllä ikinä muista nähneeni nuorta hemaisevaa pimua pelkkää kansaneläkettä nauttivan sedän käsipuolessa.


Jos oletus olisi, että tässä suhteessa olisin henkisesti tasavertaisessa asemassa, voisinko siltikään olla onnellinen? Ystävä sanoo, että vaikka hänelläkin on oman miehensä kanssa joskus kismaa, niin loppujen lopuksi miehensä on sellainen, johon hän yhä voisi rakastua. Eli jos sinkkuna tuolla pörräisi niin hyvinkin voisi alkaa deittailla miehensä kanssa.

Minä en tunne samoin omaani kohtaan. Jos tänään tapaisin hänet ensimmäistä kertaa, siirtyisin todennäköisesti toiseen pöytään hetken monologia kuunneltuani. Hänen kiinnostuksen aiheensa eivät saa minua syttymään eikä minun intohimoni ole hänestä kuin hömppää. Mieheltä puuttuu sen tyyppinen karisma, joka saisi sydämeni lyömään ylimääräisiä tahteja. Ja vaikka mies onkin viimeaikoina saanut vähän elopainoa pudotettua ja viihtyy nyt liikunnankin parissa, hänen ulkomuotonsa ei ole mieleeni. Ja erityisesti, en ole kiinnostunut hänen nykyisestä tai potentiaalisesta varallisuudestakaan.

Raha vain ei ole minulle tärkeää. En käytä mitään statussymboleja. Ostan kaikki omat ja lasten vaatteet alesta tai kirppiksiltä, en käytä kalliita kemikaaleja ja tukkanikin värjään itse. Mielestäni olisi järjetöntä maksaa vaikkapa farkuista yli 20€ enkä edes tunnista merkkejä. Ja tämän kyllä huomaavat "piireissä" liikkuvat muut vaimot, jotka kurkkaavat viinilasin pohjaan ja järkytykseen näkevät IKEAn tarran.

Esikoinen on todella ketterä ja liikunnallisesti lahjakas. Olen ajatellut, että hän varmasti nauttisi suunnattomasti sirkusjumpasta tai vastaavasta harrastuksesta. Mutta sellainen on kallista. Pystyisinkö yh:na kustantamaan lapsilleni harrastuksia ja välineitä? Matkoja? Vaatteita? Lapset joutuvat luopumaan paljosta...


Ajattelen etten itse pystyisi naimaan rikasta äijää pelkästään rahasta, mutta mitä ihmettä luulen nyt tekeväni? En minä ole tässä liitossa rakkaudesta, vaan tottumuksesta. Ja lasten takia. Siksi että pelkään etten kykene yksinäni takaamaan lapsille kaikkea mitä he tarvitsevat. Olen liitossa velvollisuuden tunnosta – pelkään ulkopuolisten tuomiota jos jätän hyvän miehen ilman syytä.
Huoraan sieluni, mutta mitä saankaan maksuksi?