Aikaisemmassa kirjoituksessani olen maininnut pelkääväni yksinäistä vanhuutta. Sitä, että on niin huonossa kunnossa ettei jaksa pitää puoliaan eikä ole ketään turvana vierellä.

Alkuviikosta miehellä oli tapaaminen kaupungin toisella laidalla. Hän pyysi minua mukaansa ja minua ei olisi huvittanut lähteä. Mies pyysi uudelleen ja uudelleen sanoen lopulta, että ajomatka on niin tylsä yksin, hän todella haluaisi minut seurakseen. Suostuin sitten mukaan autoon istumaan tuolle reissulle. Loppujen lopuksi mies puhui puhelimessa koko matkan, joten olisi ollut ihan sama olinko mukana vai en.

Minulla oli loppuviikosta leikkaus. Pelotti ja jännitti. Saamieni ohjeiden mukaan autolla ajo oli sallittu pari tuntia toimenpiteen jälkeen, joten perjaatteessa tiesin pärjääväni yksinkin. Pyysin silti miestä mukaani, koska samaa jalkaa on operoitu ennenkin – pelkäsin jo tutuksi tullutta kipua. Yllätyin itsekin pyynnöstäni: ei ole lainkaan tapaistani osoittaa heikkoutta tällaisissa tilanteissa. Ja ehkä ajattelin myös yhteyden miehen kanssa löytyvän paremmin jos saan häneltä lohtua hätääni.
Mies ei halunnut lähteä mukaan. Olisi kuulemma liian tylsää istua yksin odotushuoneessa eikä huvittanut sopia tapaamista jonkun lähellä työskentelevän kaverin kanssa siksi aikaa.

Operaation jälkeen kävelin sairaalan puistossa. Saamani lääkkeet ja purkautunut jännitys tekivät oloni huonoksi. Oksetti. Oli surkea ja hylätty olo. Kun alkoi tuntua siltä, että kykenen rattiin, ajelin hissukseen kotiin valiten reitin niin, että sain minimoitua pysähtelyn liikennevaloihin. Jalkaan sattui vietävästi aina kun painoin jarrupoljinta. Sylissäni oli pussi jos sattuisin voimaan pahoin.


Vanhuuden turva ja kumppani? My ass... paremmin pärjään yksin.