J:ltä tuli kommenttilaatikkoon viesti jonka otan tässä tarkempaan käsittelyyn:

“Edelleen sama tilanne. Mikään ei muutu, koska et tee mitään. Voisit halutessasi muuttaa kaiken ja lopettaa tällaisen älyttömyyden. Miksi et tee niin?

Edelleen: sinulla on vain voitettavaa.

Periaatteessa ymmärrän ettet näe sitä. Toisaalta tuntuu täysin käsittämättömältä, että haluat heilua tuossa löysässä hirressä edelleen. Ehkä todellakin haluat ja haet epäonnea? Et suostu ottamaan vastuuta omasta onnestasi. En tiedä miten kovaa pitäisi riuhtaista, että pääsisit tuolta maailmastasi todellisuuteen...”

 

Tämä on tärkeä kysymys, miksi en?

 

Onko tosiaan niin että haluan epäonnea. Ehkäpä tarvitsen koneistoni polttoaineeksi riittävästi sortoa ja epätoivoa jotta voin rauhassa ryvetä itsesäälissä ja torjua vastuun. Saako säälipisteillä bonusta?

Vai voisiko olla, että elämäni on luisunut niin kauas syrjäpoluille ettei pelkällä kartalla ja kompassilla enää löydä reitille. Onko GPSsäni patterit lopussa? Saisinko sen toimimaan aurinkoenergialla?

 

Tilanteeni verrattuna vuoden takaiseen on jo nyt aivan erilainen. Tämä prosessi on kuluttanut, mutta samalla myös antanut voimia. Suhteemme on jo osin sellainen, että ilman helvetillisiä vuosia, se voisi olla kohtuullisen normaali ja tyydyttävä. Tosin minua kaduttaa syvästi, etten ottanut viimeistä askelta vuodenvaihteen jälkeen. Hyydyin kynnykselle.
Olisi ollut helpompi lähteä kun kaikki oli päin seiniä. Nyt osa asioista on järjestyksessä enkä enää osaa sanoa onko vaatimukseni erosta kohtuullinen. Toisaalta, enhän minä muuta toivo kuin viimeisen seitsemän vuoden täydellistä nollaamista ja poistamista alitajunnastani. Onnistuisikohan kirurgilta? Kela ei taida korvata. Virosta voisi saada toimenpiteen halvemmalla...

 

En ole ikinä ollut erityisen toimelias yhteydenpidossa ystäviini. Eikä tilannetta ole lainkaan helpottanut se, etteivät minun ystäväni ole kelvanneet miehelle. Pikkuhiljaa huomasin olevani tilanteessa jossa minulla oli läheiset suhteet vain lähinpään perheeseeni. Siskoni = paras ystäväni = ainoa ystäväni.

 

Jos olisin pitänyt kutsut johon pyytäisin pelkästään omia kavereitani, olisi kutsulistalla ollut vain yksi nimi...

Minulla on isoja päätöksiä tehtävänä ja ymmärrän tukiverkon tärkeyden. Jokatapauksessa mitä teenkin, ovat ystävät tärkeitä. Nyt saan tuntea sen nahoissani kipeämmin kuin koskaan, kaipaan omia ystäviä. Ja olen ottanut askeleita jotta saisin tämän puolen elämästäni kuntoon. Vuoden puurtamisen tuloksena saisin kutsulistan venytettyä jo viiteen nimeen, ehkä jopa kuuteen? Voi kuinka näistä ystävistä meillä väännetäänkään...

Toinen painava asia on omat menot. Niitä ei nimittäin ole ollut lasten syntymän jälkeen. Harrastus toisensa jälkeen on torpattu syystä tai toisesta. Tai sitten mies on liittynyt heti perässäni harrastusryhmääni.

 

Tilanteeseen kyllästyneenä aloin syksyllä tanssimaan sambaa :-) Sinne keekoilemaan ei ole miehen pokka riittänyt... Repiköön siitä! Ei ole pelkoa että rytmitajuton mies pääsisi edes perkussioryhmään. Tätä harrastusta mies ei voi edes argumentoida kumoon, koska eräs hänen suuresti arvostamansa henkilö tanssii myös.

Diagnoosini sanoo: “vakava masennus”. Silti harrastan säännöllisesti liikuntaa ja suoriudun rutiineistakin sinnittelemällä. Tiedän olevani masentunut, mutten osaa sanoa onko se osa syytä vai seuraus. Kotona en saa masennustani mitenkään näyttää. Silti se jollain kierolla tasolla lohduttaa. Kun päivästä suoriutuminen tuntuu mahdottomalta, voin ajatuksissani vedota masennukseen. Vaihtoehtoisesti joutuisin miettimään, miksi tuntuu kuin olisi menettämässä järkensä. 

 

 

Jokatapauksessa vastaus kysymykseen on, etten todellakaan tiedä. Tai tiedän etten ole onnellinen mutta olen menettänyt todellisuudentajun. Olenko itse syy tilanteeseeni? Katuisinko jos lähden? Tuhoanko lasteni elämisen edellytykset turhaan jos syy onkin vain omassa kieroutuneessa mielessäni? Olisinko kuitenkin liian heikko ja taipuisin takaisin miehen valtaan tehtyäni ensin peruuttamatonta vahinkoa koko perheelle?

 

Leijailen harmaassa kuplassa totaalisessa painottomuuden tilassa, mutta olo tuntuu raskaalta.

Kun kupla puhkeaa putoanko , hukunko vai pääsenkö vapaaksi?