Niinhän se on: kun elää kuplassa, omakuva vääristyy koverasta kalvo pinnasta. Maailma ympärillä on epätodellinen.

 Pitkään kuvittelin etten saa ystäviä. Että olen epäsosiaalinen, liian hiljainen, syrjäänvetäytyvä, mielenkiinnoton riippa. Pelkkä statisti. En osannut nauttia muiden seurasta ja hakeuduin mielummin paikkoihin, joissa sain tarkkailla tilannetta sivusta. Huomion keskipistenä oleminen oli sietämätöntä.

 Viimeisen parin vuoden aikana seuraelämämme on ollut huomattavasti aiempaa vilkkaampaa. Aluksi oli hirvittävän raskasta tutustua uusiin ihmisiin ja ylläpitää keskustelua. Pikkuhiljaa kuitenkin totuin siihen ja kun sain terapiassa itsetuntoni muruja kasaan, aloin jopa nauttimaan seurasta.

 Mutta minulla ei ollut omia ystäviä, vain miehen tuttuja. Näistä tuttavista on vähitellen valikoitunut muutamia ihmisiä, joiden kanssa todella tunnen olevani samalla aaltopituudella. Ihmisiä, joita voin varmuudella sanoa nykyään myös omiksi ystävikseni. Tapaamme heitä useimmiten miehen kanssa yhdessä, mutta satunnaisesti järjestämme jotain menoa ilman miestäkin. (Liian harvoin)

 

 Silti kuulen sisälläni pienen ikävän äänen, joka sanoo etten riitä, että he eivät ole minun ystäviäni vaan mieheni. Että he käyvät kylässä mieheni luona, eivät minun. Yritän työntää ajatuksen pois mielestäni, mutta huomaan sen salaa hiipivän takaisin.

 

 

 Eilen tapahtui jotain joka avasi silmäni. Mies oli pois ja yksi “meidän” ystävistämme ilmoitti heti tulevansa kyläilemään ja toi myös kaverinsa mukanaan. Meillä kolmella oli tosi hauskaa, aika kului siivillä. Uusi tuttavuus osoitautui aivan huipuksi tyypiksi. Ihana, elämänmyönteinen henkilö, jonka kanssa tulen varmasti tapaamaan jatkossakin. Näin toivon.

 Lähtiessään “meidän” ystävämme ohimennen mainitsi, että olisi tuonut kaverinsa mukanaan jo aikapäivää sitten, mutta oli odottanut hetkeä, jolloin mies ei olisi kotona. Koska:
“Sinä et ole oma itsesi kun mies on paikalla. Olet hiljainen ja syrjäänvetäytyvä. Mies taas osaa olla ärsyttävä päsmäri ja suoraansanoen kävisin teillä muutenkin useammin, jos hän ei olisi aina paikalla. On rasittavaa kuunnella kun hän aliarvioi sinua. Ja on rasittavaa kun hän pätee. Mutta sinun kanssasi kahden on hauskaa ja haluan että tutustut myös muihin ystäviini”.
Ja näin kuulemma ajattelee tuttavapiirimme toinenkin “yhteinen” ystävä joka myös on vähentänyt kyläilyjään.

 

 

 Asetan itseni kuplan ulkopuolelle ja tilanne avautuu kirkkaana edessäni. Näinhän se on. Minä en riitä silloin kun tunnen miehen katseen niskassani. Ilman hänen seuraansa on helpompi hengittää. En pysty keskittymään muihin ihmisiin kun hän on paikalla. Arvioitavana, suorittamassa etukäteen saneltua käsikirjoitusta.

 Kirjoitan tämän muisiin itselleni siltä varalta, kun pieni ääni hiipii jälleen tajuntaani. Sillä sen se vielä tulee tekemään monta kertaa.